Niilo kinnasi äitin eteen, näytteli kantapäitään: Eipähän minun kenkäni kannat ole niin läntässä. Katsokaapa, onko niin rumat kuin Tanelin.
— Vanhempihan sinä oletkin, saathan sinä olla jo viisaampikin, muistutti äiti ja nosti vellipatansa tulelta pois.
Taneli vilkasi voittoisen silmäyksen Niiloon, kiimasi Vannin luokse ja kuiskutteli korvaan: Annathan nyt lihaosastasi pikkusen hinareen… annathan sen… Annathan tuommoisen puolen kynnen verran. Minä vien kissasi Kurkelaan.
Vanni kasteli kielellään kuivia huuliaan ja hiljaa kuiskasi: Annan.
Sen kuultuaan Taneli hymysuin istui puuhevosensa selkään ja iloissaan kiljahteli: truu, soo! truu, soo! käänny Kurkelaan! tuosta tiehaarasta, tuosta noin, so Kurkelaan! No… Ei mihinkään muualle kuin Kurkelaan!
Mutta Taneli näki, että äiti alkoi ammentamaan velliä kuppiin, niin meni katsomaan minkälaisia lihoja tulisi Vannin kuppiin ja iloisesti kuiskasi äitin korvaan: Vannipa lupasi antaa minulle lihaosastaan.
— Ole vaiti, sinä terve kuin jänis; Vanni kipeä raukka tarvitsee itse osansa.
— Enhän minä kaikkia tahokkaan, tuommoisen, tuommoisen kynnen laajuisen sirpaleen.
— Ei kynnen eikä kannen vertaa. Osallaan mies elää, konna toisen kohtalolla.
— Enhän minä ole vielä mies, tämmöinen, noin matala poika kurikka.