Vanni rupesi katkerasti itkemään, turskutti niin kovasti, että koko ruumis meni mukaan ja peitot soluivat lattiaan.
Äiti korjasi peittoja ja kysyi: Etkö sinä tahtoisi lähteä tuonelaan?
— Äitin kanssa lähtisin, kuului Vannin katkeramielinen vastaus ja rupesi yhäkin katkerammin itkemään.
— Minä tulen sitten muutamien päivien perästä, myönsi äiti herttaisesti ja kopeloi Vannin päätä, miten on kuuma, tuntuuko tauti kiihtyväksi, että todellakin joutuisi lähtemään jo tänä yönä. Kuuma oli Vannin pää ja kovasti löi suonet.
Kun Vanni ei tyyntynyt itkemästä, niin äiti hyvitteli: Elähän itke, Vanni rakas, kyllä minä lähden Vannin mukaan. Lähdetään yhdessä, minä otan syliini Vannin.
— Milloin sitä lähdetään? kuului Vannin tyyntyvämielinen vastaus.
— Ehkäpä jo huomenna, lohdutteli äiti ja peitteli Vannin jalatkin hyvästi ja kuurtoili vuoteen, ettei liikkuessaan vierähtäisi lattialle. Mielestä tuntui hyvälle, kun Vannin tauti tuntui kiihtyvän, että edes hän pääsee pois. Sitten selvisi mielessä, että Niilo ja Taneli kykenevät omin jalkoinsa lähtemään kerjuuseen, isän pankoot huutolaiseksi, itse kyyristyimpä mihin tahani; tottapahan siitä löytävät ja jos eivät löydä, niin sama sille… sama sille.
Laittoi vuoteet kuten ennenkin ja kaikki asettuivat yöteloilleen. Tulikin takassa varveni varvenemistaan ja valo pirtissä himmeni kuin nukkuvan silmä, että tuokion perästä oli pimeys käärinyt ulkona ja sisässä. Tähän pimeään tyhjyyteen harreili äitin vesikiehteinen silmä, ja turvaton mieli reutoi ruumista että unta ei tullut. Vaikka aina kokosi kokoon ne hyvät puolet, että Vanni kun kuolee, niin pojat pääsevät omin jalkoinsa kerjuuseen, isän pankoot huutolaiseksi ja minä kuoliinpa mihin kuolin, niin ei siitä mieli sentään tyyntynyt. Hengityksestä ja liikunnoista kuuli, ettei isäkään ole vielä nukkunut, niin tunsi halun puhelemaan enemmän ja kysyi: Miten sinä polonen palellutit nuo jalkasi tuommoiseksi?
Isä rykäsi ja alkoi. Ne kengät kun olivat semmoiset rajat ja paikkaset ja kun olimme tuolla Asikaisen kankaalla tervaksen hakkuussa tässä tiistaina, niin siellä kankaan laidassa notkelmassa oli lumen alla vesi, jossa kastui kengät, ja liekkö mennyt sisäänkin, jotta paikalla kylmettyivät kuin sarvet. Silloin rupesi palelemaan jalkoja. Arvelin etten lähde kesken päivin pois, vaan kun rupesi yhä kipeämmin palelemaan, niin läksin haromaan pois. Vaan kun matkaa oli vihainen neljännes, niin ei sitä ajatta päässyt, siinä tuli työtään. teki, ja ennenkun olin Kerilässä oli kaikki hiilenä. Sitten niitä kenkärontsia ei saatu jaloista pois muuten kuin piti panna kuumaan veteen.
— Kuumaan veteen, no mitä vasten siihen? ihmetteli äiti.