»No jo tuota siinä on taivalta täksi keliksi. Yli kolmen peninkuorman. Jo jäisi minulta tekemättä se matka tällä kululla», toisteli Tahvo ja kehotteli heittämään kaikki päällysvaatteensa pois, etteihän nyt tulta kiireempää ole.
Antti riisui pois laukkunsa ja turkkinsa, kopisti lakistaankin irtonaisen veden, pisti sen naulaan ja käsillään pyyhkien hien kanssa tuhraantunutta hiusmartoaan istahti penkille. Mutta tuo kaikkien yhä kestävä salaperäinen silmäileminen tuntui väkistenkin hieman oudostuttavan, että ei tuntunut puhelemiseen halua. Otti taskustaan pienen valkean kampansa ja alkoi lyhköisiä tukkiaan kampailla otsalta suorastaan takaraivolle päin. Ja tuntui se hyvältä ja raitistavalta.
Tahvo näki, että kaikilla oli se sama mielessä, mikä hänelläkin, niin pelkäsi, että jos hän alottaisi pitemmän keskustelun matkasta ja matkan vaiheista, niin joku ehkä hyvinkin tyhmästi ja äkkipäätä sanoa pollistaisi sen oriin kuoleman, niin päästäkseen ennen muita asiaan käsiksi alkoi:
»Oletko saanut äskettäisin kirjettä kotoasi?»
»En, en koko matkallani.»
»Etkö muutenkaan ole kuullut mitään kotoasi?» lisäsi Tahvo.
»En mitään. Miksikä?» lisäsi Antti ja katsoi tuikeasti Tahvon silmiin.
Tuo Tahvon uudistettu ja asialliselta kajahtava kysymys ja sitä paitsi kun kaikkien silmät katsoivat niin tutkivalla tavalla Anttiin, se vaikutti pahasti ja tuntui väristävän läpi ruumiin. Mutta Antti pelkäsi olevan tulossa ilmi hyvinkin pahaa, ehkä jonkun lapsen kuolema, ja olisihan mahdollista pahimmassa tapauksessa Hannankin kuolema, niin jäykisti itsensä ottamaan vastaan, tuli mitä tuli, ja jouduttautui kysymään: »Onko siellä mitä erinomaista tapahtunut, sanokaa jos tiedätte.»
Tahvo ajatteli vielä kierrellä, eikä olisi tahtonut sanoa aivan suoraan, vaan Antin tuikea kiinnitetty katse ja tiukka kysymys tuntui vaativan suoraa vastausta, niin kiirehti ennenkun muut kerkiäisi sanomaan:
»Ei muuta sanottavaa, vaan se Juken körppö tappoi oriisi.»