»Tappoi?» kysäsi Antti kiinteästi ja suonissa kulki kuni kuuma virta läpi ruumiin.
»Tappoi kuin susi, niinkuin emäsusi», lisäsi Tahvo vastaukseksi ja vihasta kiehui tummat silmät.
Antti koetti pönkittää itseään, ettei hän toki niin lapsellinen ole, että nyt yhden hevosen kuoleman antaa itseensä mitään vaikuttaa, vaan väkistenkin valtasi lamauttava paino eikä tiennyt mitä sanoisi, tuntui se vaan, ettei se ole totta. Sanoihan viimein Tahvolle hyvin nurkuvalla painolla:
»Elä nyt viitsi niin paljon narikoida. Onhan työtä tosissakin.»
»Ei jouda leikiksi. Kyllä näet, kun menet kotiisi», virkkoi Tahvo päätään punaltaen. Samassa koko rahvas puhkesi ääneen ja jokahisesta suusta kuului:
»Kyllä se on tosi, kyllä se on tosi, niin se teki, kyllä se on tosi.» Ja siitä kiuhtuivat oikein kilpaan kertoilemaan, että heittivät työnsä ja työttömin käsin, mikä ivaten mikä surkutellen, alkoivat Juken markkinaretkestä selkotella, että yhtenä porinana meni koko pirtti.
Antti ei virkkanut sanaakaan, puri hampaansa yhteen ja ravisteli päätään. Mieli oli vaan kiini oriissa, oriin kamalassa kuolemassa ja siinä, että ei saa enää nähdä sitä kaunista ja rakastettua ruunikkoaan, niin että ne Lampilan ihmisten yhteiskertomukset menivät vaan humisten läpi päästä ja tunsi olevansa kuni myllyssä. Vähitellen tunsi raskenevan mielensä aivan liki kyyneliä, niin koppasi turkkinsa, pujotti sen päällensä, pani laukkunsa selkäänsä, tupsautti suortuvaisen lakin päähänsä ja kuuntelematta isännän ja emännän ystävällisiä puolipäivälliselle pyytämisiä nyökäytti päätään hyvästiksi ja työntyi suksilleen.
Lampilaan tullessaan ajatteli hän viipyä talossa niin kauvan kuin iltamassa ehkä jäähtyisi lumi siksi, ettei olisi sukseen niin takkala, jolloin heti lopettaisi matkansa, mutta nyt tunsi halun kiirehtiä kotiin, halun, joka oikein taikavoimalla veti kotia kohti ja teki koko olennon keveäksi, että tuntui kuni lentoon riitelisi.
Mutta sydämmessä oli kamala pelottava kammo juuri kuin rakastetun haudalle rientäessä, jossa tiesi tapaavansa vaan haudan syvyydessä makaavan puoleksi lahonneen luurangon, jonka epämääräiseksi muodostunut hämärä kuva vielä kumminkin muistutti entistä olemusta. Ja missä ikänä silmänsä lensi tiepuolen metsäryhmiin, luuli näkevänsä siellä ruunikon luurangon ja lauman riiteleviä kotkia kiskomassa viimeisiä lihan suonia. Ja pelko siitä, että hiljankin ennen kotiin pääsemistä sattuvat hänen silmänsä siihen kamalaan näköön, jossa hän voisi ainakin pyörtyä, jo vapisutti kamalasti.
Mutta sitä hän ei kuitenkaan nähnyt. Se oli viety toisaalle päin vaaran louhiseen rotkoon, jossa kotkat, koirat, ketut, ahmat ja ilvekset olivat tehneet tehtävänsä.