Ja nyt siellä vaan yläällä ilmassa joutilaana loikaili joku kotka, muistellen vaan entisiä onnellisia päiviä laakson pohjassa ja silmäili alas laaksoihin ja vuorien rinteisiin eikö kova onni lähettäisi sinne taas uutta lahjoitusta yhtä runsasta kuin entinenkin.
Niin tuli Antti kotiin ja kammaristaan löysi hän lapset, jotka hyppäsivät kuni pulmusparvi vastaan avosylin ja ilahtivat: »Isä, isä, oi isä tuli.» Ja tarrasivat syliksi isään.
Antti kun oli laukkunsa riisunut, ripustanut naulaan ja heittänyt päällysvaatteensa päältään, istui keinutuoliinsa, pyyhkimään oistonaan juoksevaa hikeä kaulastaan ja kasvoistaan. Kaisu ja Matti tunkeutuivat niin likelle kuin taisivat. Mutta Manti juoksi navettaan äidille sanomaan ja kartanota juostessaan jo huusi: »Isä tuli, isä tuli, isä tuli», ja räpitti käsiään kuni lentäjä.
Hanna pesi kasvonsa, riensi iloisena tervehtimään isää ja koetti salata kaihoista mieltään. Mutta ei mihinkään voinut panna niitä punaisia, itkusta hämärtyneen näköisiä silmiään eikä pitkällisen kaihon kalvistamia kasvojaan. Ne puhuivat yksinään totisempia sanoja, kuin kenenkään kertoileva kieli. Se näkö jähmetytti Antin yhäkin enemmän. Se jähmetytti koko olennon, ettei hän tajunnut, missä hän oikeastaan on. Iloiset, lähelle tunkeutuvat lapset, äidin herttainen, iloinen puheleminen, äidin kärsineet, kalvistuneet kasvot, Tahvon kertomukset ruunikosta, tunteminen kodin rakasta kodikkaisuutta suli yhteen aivan selittämättömäksi arvoitukseksi, että elämä tuntui vaan kamalalta unelta, joka ei merkitse mitään, vaan herättyä menee kuni tuuleen ja silmäin auettua avautuu eteen elämän todellisuus.
Antti koetti kätkeä itseensä kaiken, ettei näyttäisi perustavan mistään mitään, sillä tavalla lieventääkseen Hannan mieltä.
Hanna istui Antin viereen ikäänkuin pitelemään häntä, ettei pääsisi livahtamaan ulos, jossa se menisi ensimmäiseksi katsomaan ruunikkoa. Ja siellä säikähtäisi kuoltakseen kuultuaan ruunikon kohtalon, ja tahtoi siitä saada ilmoitetuksi Antille. Mutta miten se menisi niin keveästi, ettei se kotiintulohetkeä kovin kauhistavaksi saisi. Kotvasen mietittyään kysyi:
»Kävitkö missään talossa tullessasi tällä kylällä?»
»Pistäysin Lampilassa!» kuului lyhyt alakuloinen vastaus.
»Kuulitko siellä mitään meidän kotiseikoista?» jatkoi äiti.
»Kuulin… Kyllä se Tahvo kertoi», vastasi taas Antti lyhyesti.