Hannasta tuntui hyvältä, kun Antti sattui Tahvon puheille ensimmäiseksi, että sai kuulla asiain oikean laidan, ennenkun Juken lumoamat ihmiset pääsevät kertomaan. Ja mietti jatkaa siitä vielä puhetta. Mutta Antti kun tunsi; että Hanna tahtoisi siitä puhua, niin laittoi tekosyyn lähteäkseen ulos ja saadakseen siten keskeytymään toistaiseksi siksi, kunnes hän voisi oikein kuunnella ja ottaa osaa.
Ulos tultuaan jo lähimmällä halkorantteella joutuikin Antti Juken työmiesten pariin, jotka joutuivat heti ilmoittamaan haikeaa mieltään sen kamalan vahingon yli, mikä kohtasi sillä aikana taloa. Ja joutuivat juurten jaksain kertomaan, miten Hanna polonen oli sattunut antamaan märäksi hionneelle ruunikolle liiaksi vettä, josta oli se kamala seuraus, että ruunikko kuoli ja vietiin tuonne Teiriharjun rotkoon, jossa tuo kotka vielä nytkin lentelee.
Antti pysyi vaan umpimielisenä. Ei virkkanut sanaakaan vastaan eikä myötä. Katseli vaan, kun Jukke käyskeli hartiat kaltossa oikealle, suu vähän väärässä, ja kättään puistaen anteli työmiehille neuvoja ja määräyksiä. Anteli varsin näyttääkseen Antille, että se on hän joka johtaa töitä. Ja joutui Antillekin kertomaan, miten nyt ovat työt niin hyvällä jälellä, että ei koskaan ukkovainaan aikana ole näillä vuosin olleet siinä määrässä.
Tätä vakuuttivat työmiehetkin, että tähän taloon ei ole ollut kuin voitoksi isännän kuolema. Että kyllä nyt on isännän puutos kaukana Vaaralasta.
Tähänkään ei Antti Jukellekaan vastannut mitään. Tuntui vaan tuo Juken läsnäolo niin pahalta, että tahtoi lähteä kävelemään päästäkseen erilleen moisesta puhetoverista. Etsi aitan avaimen ja meni aittaan katsomaan elovaroja. Mutta Jukke arvasi mitä vasten Antti menee aittaan, niin luikasi perässä ja alkoi kertoilla:
»Tuota, minun on täytynyt tässä noille työmiehille annella vähän eloja. Tässä on ollut vähän rahan puutos, niin olen annellut vähittäin eloja, että vähenevän ne näkyvät. Hannan joukko suurentaa paljon elon menoa, lapset päiväkaudet jauhavat kuni mylly ja Hanna ei niitä opeta pitämään rupeamata ja syömään vaan silloin kuin muutkin syövät. Vaan nyt ei ole elo hyvin kallista ostaissa, ainoastaan kolmekymmentä markkaa ruistynnyri.»
Juken liurosteleva puhe ja se, kun näki aitassa hinkalot tyhjinä näillä vuosin, vaikutti Anttiin katkeran vihan ja harmin, että tuskin olisi veri lähtenyt, jos olisi puukolla pistänyt. Mutta puri hampaansa yhteen eikä päästänyt sanaakaan, vaan meni kylän tielle käyskelemään kunnes povi hiemankaan huoppeneisi, että voisi palata perheensä luokse puhumaan niitten kanssa muutamankaan sanan.
Viimein tulikin kammariinsa ja istui keinutuoliinsa. Silmäsi laukkuaan naulaan ja kun muisti siinä piilevän aarteen olevan jostakin arvosta isänmaalle, niin kaikki muu näytti vähemmältä ja mieli tuntui kuontuvan.
Lapset kiertyivät ympärille niin likelle kuin taisivat. Mantilla näkyi olevan jotakin sanomista. Se sormi suussa kainosti nojasi päänsä isän kylkeen ja hiljalleen keinutteli isän keinutuolia. Eikä kuitenkaan rohjennut sanoa mitään. Niin isä kääntyi Mantiin ja ystävällisesti kysyi:
»Mitä se Manti tahtoisi sanoa isälle?»