Parin päivän takaa hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa lohdutteli häntä tähän tapaan:
»Rakas Hanna!
Ollessani kotona, niin äkkiarvaamattomasta onnettomuudesta ja perheeni kohtalosta oli sydämmeni siksi täysi, etten voinut sinullekaan puhua kuin ainoastaan muutaman sanan. Mutta nyt olen taas täällä isänmaan aarteitten keskellä. Eikä kuulu korviini ruunikon pakahduttajan raa'asti kaikuva ääni. Tunnen nyt sydämmeni sulemmaksi ja voin puhua enemmän.
Paras neuvo, mitä voin sinulle kotievääksesi jättää, on se, ettet ota ajatellaksesi taloutemme nurinniskoin menemisestä mitään. Menköön se vaikka Matin pellon ojaan, niin se ei merkitse mitään, kun se kerran on näiksi lähtenyt. Me olemme tyhjästä saaneet tämän mikä on, niin saamme me vieläkin.
Jos Jukke rupeaa vielä kovin suurentelemaan, niin sano hänelle minun sanoneen, että hänen ohjaksensa on sidottu kantoon, hänen isännyytensä päivät ovat luetut ja ruunikon veri on huutava hänelle kostoa…
Se kirottu sovinto meidän talousvälikirjoissa sisältää, että ei saa ennen erota, ennenkun ovat talon yhteiset velat maksetut. Niin koetan tällä retkelläni ansaita ja säästää niin paljon, että syksyllä kotiin tultuani maksan Vaaralan ukko-vainaan aikuiset velat, jotka ovat teidän kaikkien sisarusten ja veljesten yhteisiä, ja silloin eroamme jälelleen sinne minun rakkaaseen Tannilaani. Tämä toivo viihdyttäköön teitä siellä kotona. Minä viihdyn sangen herttaisesti täällä näitten kultaisten aarteitteni lämmittävillä vaiheilla. Enkä muista, vaikka koko Vaarala menisi kuin Sodoma ja Gomorra, kunhan sinä vaan pelastuisit paremmin kuin Lotin emäntä.
Minä ukko Loti olen jo pelastunut ja joudun ajallani teitäkin pelastamaan, kunhan tällä välin varotte itsenne suolapatsaaksi joutumasta.
Olen raitis ja ripeä, ja riennän pohjolan vuoria kohti kuni keväinen peura.
Siellä joutsenten kotimaassa soipi minun lempeni, kaukainen kantelo, siellä virsiäni vetävi riemuisa luonto. Sielläpä, siellä mä viihdyn.
Sydämmen lemmellä tervehtii sinua