Oma Anttisi.»
Tämän kirjeen sai Jukke Hannalta varastetuksi.
Tästä hän näki Antin aikeet ja näki, ettei Antti aio hänelle antaa rahaa enää koskaan. Ja ne sanat, että hänen ohjaksensa ovat sidotut kantoon ja hänen isännyytensä päivät ovat luetut, kaivelivat Jukkea enimmän ja panivat oikein vapisemaan. Hän ei päässyt Taipaleen Jörkin kanssa hevoskauppaan. Eloja hän saisi velaksi sen päähän, että kun Antti tulee kotiin, niin sitten maksetaan. Vaan rahasta rahaa, sitä ei antanut kukaan, ei Kopolan ukkokaan.
Tosin siellä Lahnasjärvellä oli ukko Koposen laskun mukaan kymmenen tyttöä, joita nyt ei luultavasti tänä kesänä kaikkia viedä. Mutta kerityssä ei olisi kerkiämistä. Ja paremmin olisi vara valita, kun aikanaan joutuisi.
Nyt ei ollut Jukella muuta keinoa kuin täytyi ruveta Hannalle hyväksi, että Hanna rupeaisi Antilta houkuttelemaan rahaa ja lähettämään kotiin jo heti edes puolisenkaan tuhatta.
Hanna hymyili itsekseen, että nyt sinä kettu olet kuitenkin käpylaudassa, mutta kylmästi ja ivallisesti kuitenkin nykäsi että »Rommakkoonko sinä veisit ne rahat, kun saisit?» Tuo sana pisti Jukkeen kuin olisi puukolla vihlonut, hänen kasvonsa punasteli, hän ravisteli päätään ja tuntui, että pitäisi nyt taas sanoa, että »minä isäntä olen». Mutta ei se tuntunut nyt sopivan ohjelmaan. Hän tekeytyi vaan lauhkeaksi ja tuumaili: »Tuota, kyllä minä Rommakon velasta huolen pidän.» Ja rupesi kertoilemaan: Tässä on nyt äärettömän tärkeitä töitä teetettävänä, työmiesten palkoiksi tarvitaan rahaa. Tässä on suuri huoli isännällä, ennenkun saadaan kaikki asiat jälilleen. Muistutti miten hänellä on hirveän paha mieli siitä ruunikon kuolemasta, ettei tahdo öissä tulla unta silmään. Miten se hänen mieltään painaa, kun silloin markkinoilta tultua oli niin huoleton, ettei hoitanut itse sitä ruunikkoa, ettei olisi saanut liiaksi vettä. Miten hän ei saa rauhaa ennen kuin saa Antille nimikoksi laittaa samanlaisen hevosen. Miten hänellä on jo Taipaleen Jörkin kanssa valmis kauppa, ettei puutu muuta kuin rahaa. Että nyt kun Antti lähettää vaan puolen tuhatta markkaa, niin saa nähdä, että ensi syksynä on tallissa samanlainen hevonen kuin ruunikkokin. Ja miten kaikki asiat pääsevät käymään kuni öljyssä, kunhan vaan saadaan edes puolikaan tuhatta markkaa rahaa.
Hanna lupasi vasta sitten, kun Antti tulee kotiin, esittää rahojen antamista Jukelle. Mutta samassa ajatteli toista. Ajatteli, että Juken täytyy muuttaa nahkansa ja tulla toiseksi mieheksi, ennenkun hänen näppiinsä rahat pantaisiin…
Jukke oli nyt koko kesän hyvä Hannalle ja Hannan lapsille. Ei koskaan kieltänyt lapsilta ruokaa eikä muuta toimeentuloa. Ja mieli oli kiinnitetty Lahnasjärven neitosiin. Oli kait se kuitenkin totta, että niitä on kymmenen, että niitä on jälellä vielä ensi talvenakin. Ja tällä välin kyllä kerkiää kasvotkin enemmän punakoitua ja ruumiskin lihoa täyteläisemmäksi ja muutenkin taipua isännän ryhdille — arveli itsekseen Jukke ja heitti mielestäänkin Lahnasjärvellä käynnin tulevaan talveen. Mutta usein meni aina rekihuoneeseen istumaan uuteen komeaan rekeensä. Istui reen oikeanpuoliseen laitaan. Hymyillen katseli sivulleen ja kuvitteli mielessään, miten tuossa tulevana talvena Lahnasjärven punaposkinen, mustatukkainen ja sinisilmäinen neiti istuu ja kainosti katselee muhkeaa Vaaralan isäntää tähän viereensä, koska Taipaleen Jörkiltä ostettu liinakko juosta holpottelee Rajamäen metsäisiä taipaleita. Ja miten se siirtää kätensä lähelle, josta hän ottaa käteensä ja lämpimällä, pehmoisella kädellään puristaa sitä, puristaa kauvan. Hellittää väliin vähän ja puristaa taas. Ja toisella kädellään hoitaa ohjaksia. Siitä hän viimein puhkiaa puhumaan sydämmensä syvimmistä salaisuuksista, sen rikkauksista, sen tunteikkaista mielen ylennyksistä, sen tähän asti salatuista kokemuksista nuoruuden maailmassa, sen vakaantuneesta, murtumattomasta rakkaudesta luoma-päivänä valittua aviosiippaa kohtaan, siitä, miten ensimmäinen silmäys todisti povessa, että »sinä olet se ennen maailman luomista valittu osani. Juuri sinä olet se, jonka kanssa on jo aikojen alussa elämän tieosa pantu yhteiseksi.»
Otti taskustaan pyöreän peilinsä, johon aina katsoi, miten se lihominen edistyy. »No, jopa sitä sentään on jotenkin, kunhan syksyllä joutuu uutisperunat ja lehmät tulevat nurmiin ja lypsävät kermaisempaa maitoa, niin kyllä tulee hyvä. Aivan hyvä.»
Näissä mietteissään ja toiveissaan vietti Jukke kesän ja koetti kaikkia työmiehiä pitää mielissään, että ne kutsuisivat häntä isännäksi ja kiittäisivät aina Lahnasjärvelle asti kuulumaan.