»Siksi, että olisihan soma tietää, yhäkö se pitää tapanaan sitä varastusta.»
»No, se nyt viepi mitä hengestä on irti, siltä nyt ei säily kiljuvakaan eikä se heitä sitä tapaa ennen kuin haudassa. Kuoltuaan koira tapansa heittää. Tänäaamunakin pimeän hämärässä Purolan Eljas oli kantaa pätkistänyt jyväsäkkiä ihan jalkatenästä», puheli Hanna kiuhkeasti.
Juken kasvot leimahtivat hyvän tuulen näköiseksi, kun kuuli, että Elsan pää kantaa sen jyvien liikuttelun, mutta tekeytyi totiseksi ja kysyi: »Kuka sen on nähnyt?»
»On ne silmät ja korvat metsälläkin», jatkoi Hanna ynseästi. »Ei niitä näin kyläsessä kylässä niin salaa liikuta, ettei sitä joku näkisi… Olipahan muuan kulkija, joka tänä aamuna tuli Leppimäestä, niin oli juuri sattunut Rasilan tiehaaraan, kun Eljas oli Hiltusen aholta metsiä myöten laskeutunut itse pituisensa jyväsäkki selässään ja Ruokolahden tietä oli lähtenyt painumaan kotiinsa, mutta oli Siernakivelle laskenut säkkinsä levähtääkseen. Ja hyvin oli mies huohottanut ja aivan oli ollut märkä kuin uitettu ja höyrynnyt kuin saunasta tullut… On kummallista, kun ei pidetä avaimistaan parempaa huolta, kun tuon luntun annetaan kaivaa talonsa tyhjäksi ja elämisensä jakaa ympäri mieroa.»
»Mikä sen kotisen varkaan varoo, on vanha sananlasku», virkkoi Jukke. Mutta niissä sanoissa piili jotakin tyytymyksen tapaista. Sen huomasi hän itsekin, että niissä kuului hienoa myötätuntoisuutta Elsan käytöstä kohtaan, niin tekeytyi vakavaksi ja oikein perusteellisella painolla alkoi kertoilemaan: »Se kun on siinä päällä päsmärinä ja emäntä kuin emäntä talossa, niin saapi kait se, vaikka nurin kääntäisi koko talon. Ei suinkaan sen jälessä jouda askelesta askeleeseen paimentamaan kukaan. Eikä sitä varomalla varo kukaan, jos ei hänellä itsellään liene järkeä. Mutta minä luulen, että niissä puheissa on enempi liikaa. Sitä kun kestä mitä ruvetaan puhumaan, niin sitä puhutaan vaikka ei puheella olisi pontta ei perää, ei hihaa ei helmaa.»
Tuon viimeisen lauseensa lausui Jukke niin tylyllä painolla, että siitä kuului, ettei hän enää tahdo jatkaa sitä puhetta. Ja muhkealta tuntui mieli, kun povitaskussa oli viisikymmentä markkaa markkinarahaa ja Elsan pää kantoi jyvän kaupan. Kääntyi taas omiin ajatuksiinsa ja ikäänkuin väkisten tunkeutui ajatus, että tuo Antin iso ruunikko se pitää saada omakseen. Sen huonomman hevosen rekeen ei Siiriä voi ajatellakaan tahtoakseen. Ja siitä ruunikosta ajatteli panna puheen käymään — ja mietti, miten hän sen alottaisi.
Hanna oli jo saanut lattian lakaistuksi ja muuten huoneensa niinkuin järjestetyn näköiseksi, niin otti pöydän alta pienestä pärekorista sukankudelmansa, istahti pöydän luokse tuolille ja alkoi neuloa. Mielessä pakotti kuin ajos se uunin puutos, kun ei tiennyt missä saisi huomenna paistaa leipänsä. Ajatteli vielä lähteä toiselta puolen rukoilemaan uunia, mutta tuntui se kovin vaikealta ruveta semmoista ihmistä ylönmäärin rukoilemaan, joka pahoissa sydämmissään heittäytyy toista kiusaamaan. Ja jos se ei sittenkään antaisi, niin olisi vaan turha vaiva ja se kiusantekijä saisi suuremman hyvän mielen. Mutta arveli kuitenkin, että kun kauvan eletään, ehkäpä härkä jäniksen tavottaa, ehkäpä ikää eläessä sattuvat hekin puuttumaan jotakin, niin silloin on vuoro vieraina. Ajatteli kuitenkin vielä aamulla toisen pirtin isännän ja emännän kutsua kahvelle ja pyytää uunia, ettei tarvitsisi ympäri kylää lähteä taikinasaaviaan vetelemään, siellä jäähtyisi taikina eikä kohoaisi leivät, niin siinä tulisi vielä suurempi vahinko… »Mutta jos eivät sittenkään antaisi», jylähti mielessä ajatus. »Onhan niillä valta olla antamatta. Ei niiltä väkisellä saa… Voi sentään tätä maailmata, kun niin paljoa puututaan kuin rakkautta», huokasi hän ja mieli ikäänkuin jähmettyi siihen samaan kysymykseen, missä saa huomenna leivät paistetuksi.
Mutta orit oli tallissa ruvennut kuoputtamaan lattiaa kuten se aina lystikseen kuoputti. Se kopina alkoi kuulua tupaan, niin äiti säpsähti, silmät leimahti hätäisesti ja virkkoi: »Mikäs nyt on oriille tullut, kun sellainen jytinä kuuluu?» Koppasi lyhdyn, pisti siihen tulen ja lähti talliin.
Sinne lähti Jukkekin katsomaan ruunikkoa. Mutta eihän sillä mitään hätää ollut; Hanna kun aukasi tallin oven, niin ruunikko taukosi kuoputtamasta, kääntyi katsomaan tulijoita ja kun näki Hannan, niin rupesi hörhättämään leipää.
»Mitä se Pokke nyt täällä jytistää. Eihän sinulla ole täällä ei mitään hätää. Voi sinua Pokke, kun sinä katselet niin koreasti. Sinun silmissäsi ei näy vilppiä, ei ynseyttä, ei kateutta, ei ylenkatsetta, ei katkeruutta. On puhtaat, ystävälliset. Voi sinua Pokke, kun sinä olet minulle hyvä, olet sinä hyvä», puhutteli Hanna lempeästi ruunikkoa ja siveli sen kasvoja. Kaivoi taskustaan sokeripalan, pisti sen ruunikolle suuhun. Se siellä muutaman kerran karahti, mutta sen enempi sitä ei kuulunut, hupeni sinne kuin tina tuhkaan, katseli vaan yhä herttaisemmin Hannaa, että eikö se antaisi lisää, mutta Hannalla ei ollut sen enempää, niin sukasi kädellään vielä kerran ruunikon kiilteleviä kasvoja, sukasi ojassa olevaa leveää lautasta ja kääntyi pois.