Pitkän tuokion hiihdettyään, hän seisahti suksillaan, karisteli puraita leuvastaan ja turkkinsa rintakauluksesta ja pyyhki hikeä otsastaan. Tunsi olevansa irti kaikesta ja melkein orpo. Ainoastaan hieno säije kiinnitti häntä kotiin. Mutta tuon kodon ympäryskehto oli niin kamalasti muutteleva, että sekin viimeinen säije tuntui katkeavan.
Tuo pelko säikähdytti Anttia ja pani vapisemaan joka jäsenen. Uusi kyyneltulva purkautui ja sydämmensä pohjasta huokasi: »Eihän toki. Eihän toki.»
Kyyneleet kuitenkin puhdistivat sydäntä niin paljon, että perhe tuosta kodon myrskyistä kohosi kuni sumusta. Siihen sumun mustaan yöhön kätkeytyi ja hukkui kaikki. Mutta rakkauden kultainen side jäi näkyviin ja palkitsi kaiken muun…
Sillä matkallaan oli Antti kesätöissäänkin pohjolassa tukkipäällikkönä ja tuli vasta kotiin Marraskuun lopussa, kuten tavallisesti ennenkin.
Jukke oli tällä aikana kulkenut useita kertoja Lahnasjärvellä kosimassa rikkaita tyttöjä. Mutta sen sijaan, että olisi hän saanut kihlatuksi morsiamen, oli hän saanut itseensä »maailmantaudin», joka hänestä tarttui Topiakseenkin. Nämä veljekset nyt makasivat siinä taudissa vuoteen omina, kun Antti tuli kotiin.
Antti toivoi, että Jumala on ne nyt taivuttava sovinnossa eroamaan. Ja byvittääkseen niitä antoi niille rahaa, että pääsivät lääkärin hoitoon Suvannon kaupunkiin.
Siellä ne viipyivät kuukauden, jolloin sitten jouluksi tulivat kotiin viimeistä parantelemaan kotonaan.
Nyt Antti tahtoi sovintoeroa, vaan siihen Jukke ja Topias vastasivat: »Ei, kun ei. Sen saat kerralla uskoa, että ei ennenkun olet maksanut kaikki velat» ja viittasivat entiseen tuomioon.
Nyt oli velkoja jo niin paljon, ettei Antti voinut niitä mitenkään maksaa. Ja sen sijaan kuin Antti toivoi, että tauti olisi Juken ja Topiaksen sydäntä puhdistanut, oli entinen saastaisuus kohonnut pinnalle, käärinyt kapaloonsa koko sydammen ja tukehduttanut sydämmessä kaiken hyvän. Tunteminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään sekä puhuminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään oli heille aivan mahdoton; joten kaikki puheet kaikissa tiloissa olivat vaan mitä inhoittavimpia ja rivoimpia.
Nyt tunsi Antti kaikkine perheineen olevan ikäänkuin haudattu lokaiseen hautaan, josta nouseminen itseään saastuttamatta näytti mahdottomalta.