Antti jäi miettimään, miten on paras. Mutta sai tietää, että niitä työmiesten palkkoja on niin paljon, että hän ei voi niitä maksaa eikä tuntunut ollenkaan oikealtakaan, että hän ne kaikki maksaisi. Niin lunasti kaikki ukkovainaan velkakirjat. Sitten haastatti lankonsa erosta oikeuteen ja oikeudessa siihen välikirjassa näkyvään sopimukseen nähden pyysi eroa, kun nyt ovat perikunnan yhteiset velat maksettu.
Mutta oikeus tulkitsi sopimuksen siten, että ovat kaikki nekin velat maksettavat, mitä kukin talousosakkaista on taloa hallitessa tehnyt, ja niin tuomittiin kaikki pysymään yhtenä talona niin kauvan kuin pesä on aivan velaton, ja sitä paitsi kaikki saaliit ovat yhteisiä niin kauvan.
Ei koskaan ollut ennen Antin mieli niin mustunut kuin nyt. Ei näkynyt mitään tietä pelastamaan perheolojaan Vaaralan orjuudesta.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palvelusmatkoille täytyy lähteä ja jättää talo näitten isäntien huostaan. Koska on elohinkalot tyhjät, että elo on ostossa koko vuodeksi, niin on aivan mahdoton ensi syksynäkään maksaa kaikkia velkoja ja toisena vuotena on vielä mahdottomampi. Ja nyt kun ovat rahat menneet joka penni vanhoihin ukko-vainaan velkoihin, niin jos jäisi kotiin, niin ei voi maksaa. Jos lähtee tienaamaan, niin ei voi maksaa. »Voi minua onnettomista onnettominta», huokasi Antti kipeästi hampaitaan kirauttaen palatessaan käräjistä ja ajatellessaan sen tuomion painoa. Ei voinut tulla sinä iltana kotiin. Talvisen yön käveli synkän korven helmassa, etsien sieltä sydämmelleen lievitystä, vaan se pysyi yhtä synkkänä kuni pilvien käärimä korven yökin. Tuntui kuni haamu manalasta kerjuusauvaa käteen ojentaisi varaksi vanhuuden voimattomille päiville…
Mutta Jukke hykerteli käsiään riemusta ja hyvästä mielestä, levottomana vietti yönsä käyskellen Vaaralan kartanon vaiheella ja miettien, miten hän nyt laittaa kaikkea, mitä ikänä osaa vaan, niin tulevana syksynä täytyy Antin maksaa. Sittenkun ne Antti maksaa ja eroaa, niin sitten hän tuopi Lahnasjärveltä rikkaan komean emännän tähän valmiiseen taloon. Sen perintörahoilla erottaa toiset osakkaat. No, nyt se vasta on oikein äänellään! Ei luulisi onnenkaan osaavan laittaa niin lautasiaan myöten menemään. Oikein teki mieli huutamaan paljaasta ilosta.
Antin mieli pysyi mustana ja synkkänä kuni syksyinen yö. Ei hän enää monta päivää viihtynyt kotona. Ei koti kodilta tuntunut.
Isänmaan liesi kuitenkin häntä lämmitti, valaisi, viihdytti ja rauhoitti.
XXIV.
Antti epätoivon vaiheella.
Helmikuun kireänä pakkaspäivänä, koska lumen pinta kiilui täynnä pakkasen silmiä ja metsä oli lymyssä raskaan huudetaakan alla, käänti suksensa Antti pohjoista kohti ja virkkoi Hannalle ja lapsille: »Jääkää Jumalan haltuun», tunsi kuumain kyynelten pitävän tietään kasvoja alas, mutta pakkasviima kylmi ne heti ja teki niistä pieniä puraita lyhköseen partaan ja turkin rintakaulukseen.