Hanna näki nyt tulevan yleisen häviön. Hirmuisen kauhistuttavana näyttäytyi kerjuulla vietettävät vanhuuden päivät, kun näki, että Antin rahat nielee koulu.
Jukke ei ollut vielä parantunut aivan terveeksi, vaan silloin tällöin aina ilmestyi tauti uudelleen, milloin minkinlaisina paiseina. Niinpä nytkin pöhöttyi pää ihan kuin leili.
Veli oli veli Hannan mielestä, vaikka pahakin. Tunsi hän Jukkeen syvää sääliä ja uskoi olevan aivan totta, että Jukke antaisi mielellään isännyyden Antille ja heittäytyisi katsomaan valmista kun on nähnyt, ettei hänellä luota isännyys. Ja rupesi oikein sydämmellisillä rukouksilla pyytämään Anttia hävittämään koulua pois, myömään vaikkapa polkuhinnastakin koulun kaluston, saadakseen siten lisää käsissä oleville rahoille, ja maksamaan velat.
»Koti on koti, vaikkapa riitainenkin. Vaikka koti olisi kuinka paha, vaikka olisi minkälainen tautiluola, kuten tämä nyt onkin, niin koti on koti sittenkin, enkä lähtisi toisen hyvää kerjuulla hakemaan», huomautti Hanna pyytäessään miestään sovittamaan Juken velkoja. Ja muistutti että »saattaahan Jukke muuttua sinulle ystäväksikin ja hyvinkin hyväksi kun näkee, että sinä pelastat talouden perikatoon joutumasta. Eihän hänkään tahdo vaivaisena kerjäämään joutua.»
Anttiin teki niin verrattoman pahaa tuo Hannan puhe. Hän tunsi vaimonsa kamalan pelvon vanhuuden päivien köyhyydestä, tunsi syvän säälin häntä kohtaan, kun ei voinut antaa mitään luotettavaa vakuutta siihen, ettei sitä tarvitse pelätä. Ja se ajatus, että panisi koulunsa, rahansa ja kaikkensa Juken velkoihin, saadakseen Vaaralan isännyyttä itselleen, pani vapisemaan joka jäsenen. Eikä tiennyt mitä sanoa. Viimein hän kuitenkin syvällä painolla virkkoi:
»Kuoltuaan koira tapansa heittää, minkä Jukkekin. Jos nyt taas antaisin hänelle rahani, niin huomenna olisi sama mies kuin ennenkin. Sitä paitsi ei minun rahani enää Juken asioissa vaikuta enempi kuin sannan hitunen meressä. Ne ovat jo niin suuret.»
Jukke makasi vuoteen omana taudissaan, johon Hanna häntä hoiti. Siellä häntä hoitaessa Jukke vaikutti sisareensa, että hän kaikella tavalla ahdistaisi Anttia hävittämään koulunsa, ja kertoili, miten monta tuhatta se vetää vuodessa rahoja ja miten, jos Antti ei siihen panisi rahojaan, oltaisiin kohta ihan rikkaat miehet. Miten hänen oikeana tunnollisena ihmisenä olisi velvollisuuskin antaa hänelle, juuri hänelle rahansa, kun hän hoitaa kumpaistakin taloa. Miten hän tuon vaikeista vaikeimman aseman, isännän viran, antaa mielellään muille.
Tuo Juken alituinen selitys kävi Hannan mielessä viimein todeksi. Niinhän työmieskin tehtaan jyskyttävän koneen ääressä — jonka jyskytystä hän päivät kuuntelee — nukkuu kuni lapsi äidin tuutilaulua laulaessa. Ja kuuluu se nukkuessakin somalta korviin. Samoin Hannan mielessä vakautui aatos, että Antti oli saatava taipumaan koulunsa hävitykseen.
Sen hän tiesi, että Anttia ei kovuudella saada luopumaan mielipiteestään, niin hän rupesi rukoilemaan eikä sanonut voivansa lakata ennenkuin Antti olisi hävittänyt koulunsa ja pannut ne rahat talon velkoihin. Antti kiersi kätensä Hannan kaulaan ja lausui: »Äiti kulta, ethän toki raski kiusata minua. Kouluani en voi hävittää, vaikka rukoilisit yötä päivää… Kaikkihan on meillä yhteistä, ilot ja surut, onni ja onnettomuus, köyhyys ja rikkaus. En enempää toivo elämältä kuin tuon koulun. Iloitse sinäkin minun kanssani, että meillä on semmoinenkin lapsi. Ja yhteiseksi iloksemme ja lastemme lasten iki-iloksi hoitakaamme tätä kouluamme. Hyvässä työssä löydämme Jumalamme, Jumalassa löydämme rauhamme, rikkautemme, ilomme ja onnemme.»
Selitti vielä Antti aivan juurten jaksain mikä sen on vaikuttanut että koulu on hänelle tullut niin rakkaaksi, ettei hän voi mitenkään hävittää kouluaan.