Mutta kouluahan kaikki viisaat miehet vihasivat, yksin tuo herännyt rovastikin ja tuokin Korhosen Kusti, joka hengellisiä hartaushetkiä kulkee myötään kylissä pitämässä, tuomitsee kansakoulun helvetin esimajaksi. Ja kun sitä paitsi hän itse kuuli koulussa laulettavan lauluja, joissa ei edes sävelkään ollut semmoinen kuin virsissä, joita kirkossa ja Korhosen Kustin seuroissa laulettiin, niin tuntui se Hannan mielestä aivan todelta mitä Jukke oli hänelle päähän iskettänyt.
Jukke kun näki, että Antti antaa hävitä talon kokonaan, tuli aina varmemmaksi siinä uskossa että Antti kouluunsa kätkee senlaisen erikoiskasan, jonka hän sitten, kun on muu yhteinen talous kokonaan hävitetty, saa siitä omakseen.
Tämä aate synnytti hänessä yhä enemmän pelkoa ja harmia. Yltyi se yhä enemmän kiihottamaan Hannaa käymään Antin kimppuun, kun tiesi, ettei hänen oma sanansa vaikuta Anttiin.
Viikkokausia oli Hanna rukoillut Anttia ja vuodattanut paljon kyyneleitä, mutta siitä ei Antti muuttanut mieltään.
Tämä ihmetytti Hannaa. Kun ei koskaan ennen ollut Antti häneen taipumaton, niin uskoi, ettei Antti häntä rakasta sydämmestään. Ja Jukke kerran vaan muistutti: »Nyt sen näet tukkilaisen rakkauden. Uskotko nyt mitä olen sanonut Antin rakkaudesta sinuun? Muistatko mitä sanoin sinulle kerran Tannilassa? Ja arvaappa kuinka monta sillä nyt on jo sinua rakkaampaa, joille tarvitsee rahansa viimeiset mitä koulusta jääpi. Semmoisia ne tukkilaiset ovat.»
Enempää ei tarvittu. Noitten Juken sanojen kanssa meni Hannan sydämmeen tulinen viha kuin käärmeen myrkky. Hän syttyi kuin tuli tappuroissa.
Hän räväytti käsiään yhteen, repäsi tukkiaan, kasvot kauhean näköisinä, ja vihasta kirkuen juoksi kammariin Antin luokse kuin kukko repimään Anttia.
Antti säikähti kuni salaman lyömä, että vapisi joka jäsen eikä tiennyt mitä tehdä.
Otti kuitenkin Hannan syliinsä, hallitsi siinä häntä ja hätäisesti huudahti:
»Hyvä Jumala! Oletko järkesi menettänyt? Toinnu toki! Elä kuitenkaan tule hulluksi!»