Hanna riuhtoi vaan itseään ja tahtoi lyödä ja repiä ja kirkui:
»Sinä hullu olet, näytän minä hullun sinulle, hulluin hullulle. Jos et anna rahoja, niin tapan sinut. Lyön sen tulen porttoa, niin että tunnet. Vai hullu sulle pitäisi olla tässä.»
Antti luuli ainakin että Hanna oli menettänyt järkensä. Kyynelsilmin hallitsi sitä riuhtoilevaa vaimoaan ja sydämmellisellä painolla virkkoi:
»Rahasi? Saathan sinä ne, hyvä ystävä. Asetu siksi että annan.»
Hanna asettui, mutta silmät paloivat vihasta kuni kekäleet, rinta aaltoili väsymyksestä, tukat olivat hajallaan kuni kotkan repimät, että koko pää oli kuin tuulen kopra.
Antti kaivoi povestaan kukkaronsa, antaaksensa rahansa ja vapisevilla käsillään rupesi aukasemaan, mutta Hanna tommasi siihen, repäsi sen miehensä käsistä kuin haukka linnun ja juoksi sen kanssa Juken luokse toiselle puolen kartanoa.
Juken sydän hyppäsi kun näki Hannan juoksevan Antin täysinäinen rahakukkaro kourissa ja huudahti: »No nyt sinä oikein teit. No sinä ihminen olit… Mitä se sanoi kun sinä otit tämän?»
»Mitäpä hän sanoi. Minä kiskasin tämän kynsistä ja lähdin juoksemaan.
Eihän se mitä kerinnyt sanoa», selitti Hanna ja huohotti.
»Tulkoonpa nyt ottamaan. Nyt se onkin miehen käsissä», virkkoi Jukke, punalti päätään ja hyvästä mielestä vapisten tunki poveensa sen kukkaron. Ja lihavalle tuntui taas mieli.
Hanna ei tullut sinä iltana Antin puolella käymään eikä Anttikaan toivonutkaan, kun sai vaan tietää, ettei se ollut järkeään menettänyt.