Antti oli koko illan ja yön niin täysi harmista, että luuli pakahtuvansa. Mutta toivoi kuitenkin voittavansa ja itsekseen arveli: Onko ihmisen sydämmessä niin likellä pohja, ettei sinne kaikki elämän surut ja huolien tuskat kaikkine katkeruuksineen mahtuisi. Itkuhan oli jo syntyessäni ensimäinen ääneni, mutta äitini sylissä jo hymyilin. Hymyiltyäni taas itkin, mutta kohta hymyilin jälleen. Miksi en nyt tekisi samoin. Olenhan lapsi isänmaan.
Tätä ajatellessaan tunsi mielensä hieman lauhtuvan ja kyyneleensä väsäytyvän, mutta kun taas kiertyi mieleen ne äsköiset Hannan sanat: portto, hullu, niin ne viilsivät taas niin syvältä, että aukesi uusi kyyneltulva. Mutta ennen kuin viereisessä huoneessa löi kello kolme, hän nukkui ja päivän sarastaessa herätessään tunsi mielensä tyhjentyneeksi. Pään alusensa huomasi kastuneen hyvin syvältä, sen tyynynsä kuivasi lämmintä uuninrintaa vasten, ettei sitä märkyyttä huomaisi kukaan ja tuntui hyvin hyvälle kun sai olla yksinään tämän yön.
XXVII.
Antti hyvittelee surumielistä Hannaansa.
Pilvinen päivä oli huomenna jo valkeimmallaan, kun Antti meni ulos ja tapasi Hannan päivänsä askareissa karjakartanon vaiheella. Hanna ei ollut näkevinään Anttia, mutta kuuli Antin ystävällisen sanan: »Tuoppas äiti puita ja laita lämpiämään se huone, kylmän kolakaksi on jäähtynyt näin tuulella.»
Tuo Antin suusta kuuluva ystävällinen »äiti» sana meni Hannalla ihan läpi ruumiin ja lamautti kokonaan, että tunsi syvää häpeää mielessään illallisen elämänsä suhteen ja halkohuoneeseen puita ottamaan mentyään seisoi sopessa kauvan ja mietti miten hän viitsisi mennä Anttia niin lähelle että veisi halkoja kammariin, mutta ajatteli, että jospa se kuitenkin lienee totta, että hän on semmoinen kuin Jukke sanoo. Eihän kumminkaan Jukke viitsisi niin paljon valehdella. Ja mitäs hän ei taipunut minuun. Siitä sai rohkeutta, otti syliinsä pilkotuita puita, vei ne rohkeana kammariin ja alkoi panna roppelehtaa niitä uuniin, mutta siinä valtasi senlainen painustaja, että tunsi halun joutua ulos ennenkuin Antti kerkiäisi alottaa mitään keskusteluja. Sen näki Antti luonnosta, että Hanna tahtoo päästä ilman puhelemista ulos, niin Antti varsin nähdäkseen onko Hanna yhä vihassa, tarttui Hannaan syliksi ja istutti viereensä, puristi kätensä Hannan käteen ja tunsi Hannan käden vapisevan jostakin levottomuudesta. Hanna ei kuitenkaan tahtonut riistää kättään Antin kädestä, vaan koetti kuitenkin pysyä ölvinä ja kolkosti murahti: »Mitä tämä nyt on?»
»Ei erityisesti mitään, vaan kun näin, että sinulla on niin kiire ulos, niin otin kiini, että istutaan nyt se kiireen aika», kuului Antin puolileikillinen vastaus ja katseli Hannaa silmiin. Hannan silmissä huomasi Antti jotakin arkuutta ja kainoutta, niin päästäkseen puheen alkuun kysyi: »Eikö äidillä nyt olisi minulle mitään sanottavaa?»
»Miksikä? Eikös sinulla olisi?» kuului Hannalta tylsä vastaus.
»On minulla paljonkin», sanoi Antti ystävällisesti.
»No sano sitten», kuului Hannan puoleksi ylenkatseellinen, tyly vastaus ja jäykisti itseään kuulemaan Antin puhetta, että se menisi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eikä vaikuttaisi mitään.