Tämän huomasi Antti, niin tekeytyi ystävällisen leikilliseksi ja hieman nauraen sanoi: »Olisi soma tietää, mistä se illallinen tuisku tuli, mistä se syntyi?»
»Vähä tuisku. Enemmänkin olisi sietänyt olla», kuului taas Hannan kylmä, hiljainen murahdus.
»Kyllä, kyllä se oli koko pyräkkätä aikanaan. Katsohan tuolla lattialla näkyy minun tukkiani, tuommoisia kuontalolta, ja katsoppas tätä liivin etupuolta, on tästäkin muutama vihurin puuska kulkenut, kun tällä lailla on remahtanut, ja katsohan tätä niskaani, siihen vissiin on joku malko jyrähtänyt räystäältä, kun siitä on noin pitkältä orvasketta lähtenyt kuni auralla. Onhan se ollut koko pelmakkata», puheli Antti leikillisesti ja lystikkäästi nauraen ja katseli Hannaa silmiin, mitä se siihen vaikuttaisi.
Hanna ei ollut kuulevinaan, kiirehti vaan ulos. Jukke oli ollut ulkona vartoilemassa, kuuluisiko kamarista riitaääniä sen illallisen rahajutun johdosta ja palavin silmin ja päätään mukaan nyökyttäen kuiskasi: »Houkutteleeko se sinulta niitä rahojaan?»
»Eipähän vaan ilman!» virkkoi Hanna naurusuissaan ja kiirehti asioilleen karjakartanoon, mutta Jukke vökelti rinnalla ja kättään puistaen ja päätään nyökyttäen toimessaan puhua sopotti: »Kyllä minä arvaan, että kyllä se niitä tahtoo, mutta kyllä ne nyt pysyy, ne ovatkin minun takanani. Kun se tahtoo näitä rahoja takaisin, niin sano sinä että ne ovat tallessa ne, ovat seitsemän alakiven alla, yhdeksännessä maaemässä ja niillä on miehinen haltia.»
Hanna ei kuunnellut Juken sopotusta, meni vaan askareihinsa ja hyvälle tuntui, että Antti oli ystävällinen, päätti nyt pysyä jäykkänä eikä leppyä Antille, ennenkun lupautuu koulunsa hävittämään ja ottamaan isännyyden. Sittenhän ei ole Juken syytä talon häviämiseen. Ja tuntui se aivan, että nyt on Antin ohjakset jo hänen vallassaan, että kunhan niitä taidolla hallitaan, niin Antti menee mihin ohjataan. Ja Juken mieli myöskin ei ollut tervalle. Se hartiat kaltossa käyskeli sinne tänne kartanon vaiheella, painoi aina poveaan povitaskunsa kohdalta ja itsekseen höpisi: »Tällä miehellä on taas rahaa, on sellaista kuin rahaa. Tässä on poika, jolla on sellaista kuin rahaa, on rahaa, on.» Ja työmiestensä luokse kun meni, niin nyrkillään kopisti rintaansa ja vakuutteli: »Tässä povessa on taas sellaista kuin rahaa. Tältä pojalta ei lopu raha, vaikka se joskus vähenee, on taas sellaista kuin rahaa.»
Antti oleili kammarissaan ja tuntui se hyvälle, että oli saanut vaimonsa leppymään, ja kun tiesi varmaan, että turha oli se illallinen pelko, että hän olisi järkensä menettänyt, niin ei aikonut tehdä mitään puhelemisen syytä Hannalle, ennenkuin Hanna itse haluaa. — Otti laukustaan kokoelma-paperiaan ja rupesi niitä kirjoittamaan puhtaaksi. Mutta ei ollut pitkä aika kun kuului juoksevia askelia lähenevän ulkoa päin ja Hanna iloisesti hätiköiden kiskasi kammarin oven auki ja huusi: »Suuri haukka on aitan katolla, tule isä ampumaan, se vaanii meidän kyyhkysiä; tule heti, se vielä iskee meidän kauniit kyyhkyset, se lienee yhden jo tappanut; tule!»
Antti koppasi seinältä perästä ladattavan pyssynsä, pisti siihen latingin ja juoksi halkohuoneeseen, jonka ikkunaan näkyi aitan harja. Olihan siellä kuin olikin suuri harmaa haukan ruhvake, istui tyynessä ja katseli navetan edustalla kipelehtäviä kyyhkysiä, jotka kilpaan nopostelivat Hannan antamia hampun siemeniä. Haukka odotteli eivätkö tulisi lähemmäksi sinne aitan eteen kun syöminen loppuu.
Antti varovasti hiipien pisti pyssynsä suun halkohuoneen ikkunan kynnykselle ja samassa pamahti. Silloin haukka lähti varatonna pyöriä rutalehtamaan kattoa alas ja räystäältä pudota runtsahti lumihangelle.
Hanna juoksi sitä ottamaan, tarttui siipispankkaan ja juosta hynttyytti verta tippuvan haukkaruhvelon kanssa halkohuoneen eteen Antin luokse ja hyvissään kertoili: »Satutpa sinä veitikka, mokoma pyyntimies. Heitit sinä kyyhkyset rauhaan; sinä olet yhden jo syönyt. Viime viikolla katosi yksi, niitä oli kuusi ja nyt ei ole kuin viisi enää.»