Hanna riuhtasi kätensä irti Antin käsistä, kumpasenkin kätensä tuppasi kasvoihinsa ja samassa parahti huutava hillitön itku. Itkunsa seasta tuskaisesti saneli: »Olenhan sen arvannut, että siitä sinä olet minulle niin paha.
»Sitä olen sinun ja lasteni tähden itkenyt silmäni puolisokeiksi, eikä ole se mielestä lähtenyt, niin sinä nyt vielä tuommoiseksi tulit.» Suu aukesi ja aikoi sanoa, että en minä kestä kauvan, järki minulta menee, mutta uusi yhäkin syvemmästä puhkeava itkun purkaus valtasi niin ettei voinut sanoa mitään.
Antti ei tahtonut virkkaa mitään, ennenkun Hannalta menisi ohi katkerin itku ja itsestään hieman lieventyisi mieli. Vaan Hanna luuli, että Antista tuntuu vaan lystiltä hänen itkunsa, koska ei hyvitykseksi virka mitään, niin hyppäsi keinutuolista seisalleen ja aikoi lähteä ulos mennäkseen navetan loukkoon itkemään, josta ei kukaan kuulisi. Mutta Antti otti Hannan kiini, istutti sijalleen keinutuoliin ja sanoi vakavasti: »Nyt et saa lähteä mihinkään. Minulla on sinulle sanomista enemmän kuin koskaan ennen.»
Antin vakava, ystävällinen sana meni Hannasta aivan läpi. Nyt vihdoinkin tunsi saavansa Antilta kuulla aivan vilpittömiä sanoja ja mieluinen tunteen liehaus tukehdutti kyyneltulvan.
Antti nojasi itsensä selkäkenoon tuolinsa nojasinta vasten, otti itselleen niin vakavan muodon, että Hannakin huomasi puhuvan hänen järkähtämättömiä sanoja ja alkoi:
»Olen uskonut sinun jo minua tulleen tuntemaan, kun näinkin kauvan olemme olleet yksissä, että olemme kolmen jo koulua käyvän lapsen isä ja äiti. Mutta et kuitenkaan näy minua vielä ymmärtävän. Sanot minun olevan pahan sinulle ja näyt uskovan itsekin, että olen sinulle paha, mutta kuitenkin olen sinulle ollut ja olen parempi kuin koskaan olet aavistanutkaan.»
»Mutta miksikä kuitenkin niin vähän puhelet ja senkin vaan leikilläsi», muistutti Hanna alamielisesti ja tuhki vielä itkuaan ja pyyhiskeli kasvojaan esiliinallaan.
»Olen sentähden puhellut niin vähän, kun olen nähnyt, että sinä niin hyvin viihdyt tuon kavalan Juken kanssa», jatkoi Antti. »Olen antanut vapaasti seurustella Jukkea, että etköhän viimeinkään tulisi itse huomaamaan tuon katalan käärmeellistä kavaluutta, mutta se näyttää siltä, että olet niin likellä Jukkea — kun se on sinun veljesi — ettet voi nähdä häntä joka puolelta ja sentähden, koska Jukke on tehnyt niin paljon pahaa, että minun anteeksi antamiseni on loppunut, täytyy minun sinulle sanoa jäykkä totuus. — En tarvitse puhua siitä, mistä syystä sinä varsinaisesti sanot minua pahaksi, sen kuulin viikollakin omilla korvillani, kun Jukke herjasi minua opettajaan ja vielä niin katkeran katalasti nauraa rähäytti sille viisaudelleen. Noita kaikkia hän on saanut sinut uskomaan sen lisäksi, että saattaa meidät talottomaksi ja ajattelee lainvoimalla minut pakottaa kantamaan hänelle rahaa kuni peikon, ettei minulla itselläni ole mitään valtaa mihin minä rahani panen. Tähän kaikkeen sortumiseen olet sinä ollut välikappaleena ja aseena Juken kädessä. Tähän kaikkeen on ollut Juken syy ja sentähden olenkin sinulle kaikki antanut anteeksi, sillä voipihan toki veli pettää sisarensa ja minä söin Evan omenan.»
Hannan herkällä kannalla oleva mieli murtui, uusi itkun purkaus hyrskähti rinnasta ja karvaat kyyneleet tulvahtivat silmiin ja itkien virkkoi: »Emmehän vielä ole talottomat. Antaahan Jukke sinulle isännyyden, koeta sinä sitten hoitaa taloa kun olet viisaampi… Heitä pois tuo mieron kierto, hävitä tuo koulusi ja rupea hoitamaan taloasi, kuten muutkin ihmiset.»
»Koulustani ei tarvitse murehtia», jatkoi Antti. »Koululla on valtion apu, niin annan sen kunnalle, kunnan täytyy se ottaa kannattaakseen, sen annan heti johtokunnalle sovittavaksi kunnan kanssa sen kannattamisesta. Mutta taloa, joka on jo multahirsiään myöten umpipäässä velassa, ruveta hoitamaan ja tyhjin käsin siitä kohottamaan on mahdotonta, seitsemän kertaa mahdotonta, senhän toki sinäkin ymmärrät.»