»Tyhjin käsin. Kyllä minä ne rahasi hankin itsellesi», myhähti Hanna lupaavasti.
»Itselleni!» huudahti Antti. »Arvaan, että rahani ovat joutuneet Juken käsiin ja silloin ne eivät polttele ei sinun eikä minun näppiäni. Kun sudelle suuhun niin vatsaan, on vanha sananlasku.»
»Sitten uskon vasta Juken kavalaksi, jos hän ei anna niitä rahoja», sanoi Hanna vakavasti ja aikoi jatkaa, että eihän Jukke ole sanonut olevan velkaa kuin kolme tuhatta. Mutta etuhuoneen ovi kuului aukenevan ja juoksun kopina lähestyi kammarin ovea. Hanna arvasi tulevan jonkun lapsia, niin ei tahtonut niitten kuuloon puhua mitään sellaisista seikoista ja keskeytti siihen sanomisensa.
Manti aukaisi oven ja kiireesti kysyi: »Tuletteko äiti meidän kanssa nukkumaan, vuoteet ovat jo valmiit?»
»Tulen, tulen, alkakaahan sinne pahnoillenne asettua!» vastasi Hanna kiireesti.
Sen kuultua Manti lupsautti oven kiini ja juoksi takaisin toisten luokse.
Hanna aikoi nyt vielä alottaa puheen, mutta kun Antti muistutti, että »Tuo nyt, äiti, minulle vähän syömistä, ennenkun menet nukkumaan», niin lähti hakemaan ruokaa, eikä hyvin pakottavaa sanomista tuntunut olevankaan, kun kuuli, että Antti aikoo hävittää koulunsa, ja tuntui se varmalta, että kun hän huomenna ottaa Jukelta Antin rahat ja tuopi ne Antille takaisin, niin se rupeaa hoitamaan taloa ja vastustamaan velkoja. Ruokaa tuodessaan sanoi ystävällisesti: »Siitähän se Jukke marisee, kun sinä et syö perheen pöydältä.»
»Mielelläni sen tekisin, mutta tuo niin inhottavan taudin rohtojen katku on niin katkeran vastenmielinen, etten voi siinä hajussa syödä, en, vaikka mitä sanottaisiin», sanoi Antti vakavasti ja kääntyi syömään.
Hanna istui keinutuoliin ja tuntui olevan hyvä tilaisuus jatkaa puhetta, mutta syvällä kupelehtava hyvä mieli koulun hävittämisestä ja siitä, että hiljankin se Antti ottaa talon hallinnon, sekä itkun vaikuttama tyhjyys sekotti mielen, ettei saanut mitään asiallista keskustelua alkuun, ja kun näki, että Antti on nyt niin asiallisella tuulella, eikä mitään vähäpätöistä viitsinyt alottaa, niin tunsi parhaaksi olla äänettä; hymyili vaan siitä hyvästä mielestä, mikä väkisinkin tuntui mielen pohjalta kohoavan. Ja kun Antti sai syöneeksi, niin vei ruuat pois ja siltä tieltään meni lasten luo porstuan peruskammariin nukkumaan. Nukkuessaan näki unta, että heillä Antin kanssa oli iso, kaunis ja kauniilla paikalla oleva talo. Siinä ei näkynyt Jukkea eikä muitakaan veljiä, eikä sisaria, kauniit vainiot lainehtivat kartanon ympärillä, tuoksutellen mieluista heilimän hajuaan kauniin kesäpäivän ja herttaisen etelätuulen hiljalleen liekotellessa. Herättyään tunsi Hanna unensa sangen somalta ja lupaavalta, että väkisinkin se painui syvälle mieleen. Eikä koko yönä tullut enää unta, vaan mieli ja ajatukset viipyivät niissä kauniissa omituisissa vainioissa sen kauniin oman talon ympärillä. Koko oleminen tuntui olevan onnen lupauksilla täytettyä.
Huomenna kutsui Hanna Juken kahdenkeskiseen tilaan navettaan ja pyyteli: »Sinä, Jukke veli veikkoseni, anna sinä pois ne Antin rahat! Se…»