Kihosi kirkas kyynel Antinkin silmän nurkkiin, kun tunsi, että Hanna viimeinkin tulee ymmärtämään Juken kavaluutta.
Antti jäi kammariinsa Hannan mentyä, tunsi Jumalaa kiittävän liehauksen sielussaan, joka ikäänkuin muistutti pyhäpäivää ja veti silmät hyllyllä makaavaan raamattuun. Sen otti samassa käsiinsä. Ensi avauksessa aukesi eteen Davidin Psalmit. Silmät jo avatessa sattuivat lauseeseen: »Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.»
XXVIII.
Vaarala myydään pakkohuutokaupalla.
Juken velkamiehet eivät nyt enää uskoneet Juken laverruksia, vaan hakivat velkansa tuomioksi ja panivat tuomionsa käytäntöön. Tannila maineen mantuineen sekä kaikki Vaaralan irtaimet myötiin jo ennen kesää, ja kun nämä ei riittäneet, niin kauppias Frants velkakiinnikkeensä nojalla haki pakkomyöntioikeuden Vaaralan kiinteimistölle ja oli se myönti määrätty toimitettavaksi heinäkuun ajalla Suvannon kaupungin kruunun virkatalossa.
Antti ei nyt mennytkään tukkitöihin, vaan oli tänä kesänä koko kesän kotona, varsin nähdäkseen kotinsa perusteellista häviötä ja turvatakseen perhettään jollakin tavoin silloin kuin joutuvat aivan suojattomiksi.
Juken alituinen riiteleminen siitä, ettei Antti mennyt rahaa ansaitsemaan, ja Hannan jokapäiväinen murhe vanhain päiväin köyhyydestä painoi Anttia raskaana taakkana ja vei alas kuni hivutustauti. Antin kasvot kävivät kalpeiksi. Työ oli ainoa, jossa parhaiten viihtyi, ja sitä hän raatoikin kuni orja, mutta levähtäessä antautuivat silmät pitkiksi hetkiksi ilman rävähtämättä katsomaan yhtäsuoraa kaukaisimpaan esineeseen. Kaikki tunteen lämpimyys tuntui pakenevan. Ei tuntenut mitään intoa mihinkään. Isänmaakin oli vaan kuollut sana ja tieto sen kannasta, sen muinaisista verisistä taisteluista, sen nykyisistä pyrinnöistä oli vaan uni. Ei mikään saanut ilostumaan, eikä kyennyt enää lohduttamaan Hannaa hänen raskaimpinakaan hetkinä. Jos koettikin sitä tehdä, niin oli se vaan vastenmielistä teeskentelyä, joka enemmän pahoitti kuin hyvitti.
Kuluivat kuitenkin päivät ja viikot. Huomenna oli jo se päivä, jolloin Vaarala joutuu vieraalle. Tätä — kuka on Vaaralan uusi isäntä — riensi Antti katsomaan ja kuulemaan Suvannon kaupunkiin.
Mieli tuntui vaan raskaalta ja kolkolta. Ei heinäkuun helteinen päiväkään auteresta punertavalla paisteellaankaan suvennuttanut mieltä, niin tuntui se tyhjältä ja kuitenkin pakottavalta.
Suvannon kaupungin kohdalla kosken putouksen toisella rannalla oli muhkea luonnon kasvattama metsä. Sen rinteeseen juuri kosken äyräälle aarniopetäjän kömmöttävälle juurelle istui Antti odottamaan päivän kulumista kello kymmeneen ja ikäänkuin upoksiin hautautui siihen humisevaan kosken kohinaan, joka täytti sen tyynen rantametsän. Siinä tuntui olo niin somalta, viihdyttävältä, kuin ei olisi missään. Vesilintuja pari uiskenteli ja sukelteli putouksen niskalla, missä vesi tyynenä virtana riensi putousta kohti. Virran mukana soluivat vesilinnutkin alaspäin, aina ihan putouksen niskaan, mutta kun putous rupesi nielemään, silloin iloisesti narahtaen pyrähtivät lentoon, lensivät puoliympyrän kaaren ja laskeutua liemahtivat ylemmäksi samalle suvannolle, jossa taas alkoivat pulikoida, milloin sukeltaen pohjaan milloin veden pinnalla keskenään kisaellen, ja antoivat virran kantaa siksi kunnes taas lähenivät putouksen hammasta. Silloin taas silmänräpäyksessä pyrähtivät lentoon ja sileälle veden pinnalle jäi pienet värepilkat, jotka heti sammuivat nielevään putoukseen. Näitä vesilintuja katseli Antti ja huokasi. Niin — heitä auttoi siivet.