Muorissa oli Juken elävä kuva Antin silmissä joka päivä, sillä Jukke oli äitinsä näköinen kuin kissan poika. Ja jos Antti milloin näki muoria, niin muisti hän Jukkea, mutta tuo muisto ei koskaan tehnyt mieltä pahaksi. Olihan sen yhteys loppunut ja taloudessa näkyi myötäkäyminen ja rauha, joka piti mielen tyytyväisenä ja virkeänä. Kaikki tuntui vaan suotuisalta, tuntui kuin päiväkin paistaisi Vaaralaan toiselta sijalta kuin ennen Juken aikana.
Koulunkin oli kunta jo ottanut omakseen, ettei siitäkään ollut huolta, jouti aina toimimaan kotinsa eduksi ja onnelliselle tuntui aina mieli. Ainoastaan joskus muistaessa Juken kostonhimoa värähti mielessä synkkä kammo. Mutta sekin kammo aina haihtui kuni tuuleen, kun muisti kuningas Davidin sanat: Sillä Hän pelastaa minun väijyjän paulasta.
XXIX.
Antti näkee unta.
Oli tammikuun ilta. Päivän viimeinen kajas hieman häimötti lännen rannalla. Kuun puolikas kynsistään kiikkuen kiipeili etelän taivaalla ja tähtien uilottavat silmät vilkahtelivat siellä täällä yltympäri taivaan kantta. Mutta pohjoisesta metsien latvoilta näkyi revontulien viehkeä loimo. Näitä katseli Antti kahmerehtaessaan viimeisiä ulkoaskareitaan päivänsä töistä. Mutta viimeisiksi iltahetkiksi siirtyi kammariinsa, jossa hän aina otti käteensä kirjan, yhden tai toisen.
Mutta nyt tunsi itsessään kummallista levottomuutta. Läpi ruumiin kävi outoja väristyksiä ja mieli painui pahaksi. Antti ei ollut koskaan sellaista tuntenut eikä tiennyt mikä sen vaikutti. Ei ollut päivällä töissä liian lämmin eikä liian kylmä, eikä nyt huone ollut liian lämmin eikä kylmä.
Ei ollut sen syytä, mutta se vaan oli ja silloin tällöin humautteli ruumista väristyksen tapaiset virtaukset ja mieli painui yhä alakuloisemmaksi. Vasemman silmän alla alkoi liikkua ihohiiri ja potkitteli se että silmäluomet liikkuivat.
Mitä nyt pitää itkeä? Enhän ole itkenyt sitten kuin Juken aikana, mutta mitä nyt? arveli Antti itsekseen ja mietti yhä mikä tuohon olisi syynä.
Ei löytänyt syytä, mutta mieli se vaan oli pahana, että tahtoi kyyneleet tulla. Antti toivoikin, että ne tulisivat, niin sitten se mielikin sulaisi. Mutta eivät tulleet kyyneleetkään.
Ei haluttanut ruokakaan, niin iltaisen syömättä painui vuoteelleen ja toivoi unta. Ennen hän kuitenkin luki ulkomuistista Davidin 91:nnen salmin sanoja: »Hänen tykönänsä olen minä tuskassa, siitä minä hänen tempaan pois ja saatan hänen kunniaan», muisteli hän vielä uneen vaipuessaankin.