Hän nukkui heti ja näki unta että oli vanhanlainen, valoisa, hyvin likainen huone. Sen seinillä ja hyllyillä, lasissa ja lattiassa oli mitä inhoittavinta likaa, jota näkyi jo kauas ikkunoittenkin läpi. Sinne pakotettiin menemään Antti. Hän koetti varoa itseään pilautumasta, mutta se oli mahdotonta ja niin tarttui sitä likaa vaatteisiin. Vaan hän ei kuitenkaan ollut siitä paljon milläänkään, arveli että kyllä se heti lähtee, kun pääsee veden luokse.
Mutta hänen jälestään tuli sinne huoneeseen suuri joukko puhdassilmäisiä ja iloisia lapsukaisia, joitten kasvot ja silmät loistivat puhdasta viattomuutta. Oli niitten joukossa monta hänen koulunsa oppilaitakin. Ne kaikki pilasivat itsensä ja jäivät sinne. Siitä tunsi hän pahaa mieltä, että ne jäivät sinne ryvettymään enemmän ja enemmän.
Sitten ilmestyi Antti aukealle, laajalle nurmitasangolle, johon puolipäivän aurinko paistoi lämpimästi ja hiljalleen leppoisesti lainehtiva meri oli tasangon oikealla sivulla. Siellä meren rannalta näkyi outo kartano, joka häntä kammotti, kun kuuli että siellä pitää käydä. Se kuitenkin jäi sillä kerralla sikseen. Tuntui kuin joku olisi häntä syrvännyt että hän heräsi.
Herättyään hän valpastui. Hän tiesi varmaan, että se uni ei mene ilman
mitäkään ja syvä suru valtasi mielen. Pitkään ajateltuaan huokasi:
»Mitä minusta itsestäni. Mutta ne lapset… Kouluni oppilaatkin…
Mitähän tarkoitti unikakkinen sillä?…»
Pitkän aikaa oli Antin mieli pinnistyksissä siinä unessa ja siinä, mitä mahtoi merkitä, että ne lapset jäivät sinne likaiseen huoneeseen. Viimein kuitenkin kului pois unikuva lapsista ja joutui ajattelemaan sitä ihanaa päivänpaisteista nurmitasankoa, jonka laitaan aava meri niin lempeästi liekotteli hiljaisia värelaineitaan. Siitä hiljalleen rauhoittui mieli ja nukkui uudestaan…
Huomisen koko päivän oli mieli töhmerö ja raskas eikä ajatukset päässeet viimeöisestä unesta erilleen. Tänä päivänä oli kuntakokous, jossa päätettiin rakentaa uusi, oma kartano Antin antamalle koululle Antti määrättiin rakennuttajaksi ja Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi. Tästä päätöksestä tuli Antille tieto samana iltana. Tuo tieto oikein jähmetytti Anttia. Hän ei tiennyt pahako se on vai hyvä, mutta oudolta se vaan tuntui. Päätään hieman kallisteli ja silmät rävähtämättä tuijotteli alangon huuteiseen pihlajaan, jossa urpiaiset nakertelivat punaisia marjaterttuja. Pyrähtivät aina lentoon, siristen lennellä kiipuilivat sinne ja tänne ylös ja alas, kunnes tuokion perästä taas tuikasivat pihlajaan ja kynsin hampain tarttuivat marjarypäleihin käsiksi. Niitä hän katseli, mutta ei hän niitä nähnyt, ajatukset olivat niin sekaisin.
»Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi ja minä rakennuttajaksi», aina väliin virkkoi hän kummastellen, istuessaan kammarissaan, katseli yhäti vaan niitä pikkusiipineen lipiskoivia sirilästäjiä, punarintaisia lintusia alangon huuteiseen pihlaikkoon ja hieman vapisi koko ruumis.
Koetti hän sovittaa sitä viimeöistä untaan tähän uutiseen, mutta ei se siihen sopinut. Arveli hän itsekseen että onko totta, mitä Korhosen Kusti ja muutkin körttiläiset kansakoulusta sanovat, että siellä turmeltuu lasten sielu ja ruumis. Eihän toki, eihän toki, kuului tunnon pohjalta vastaan salainen ääni eikä siitä sen selvempää tullut. Ajatukset takertuivat kuni verkkoon ja mieli hämärtyi kuni pilvinen iltakin ja semmoisekseen jäi se arvoitus mitä uni merkitsi.
Kului päiviä kolme, niin rakennustyö pantiin alkuun.
Koulun johtokunta valitsi koulun paikan päivän kaltevalle lepikkoiselle rinteelle. Kaukaa lännestä näkyi tähän vuoret, jotka sinertävinä, tuskin silmän erotettavina liittyivät kaukaisuuden hämärryttämään taivaanrantaan. Mutta ennen vuoria joutui katselijan silmä ison Luovakan järven saarikkaalle selälle, jonka lähimmäinen ranta tunkeutui lehtoisien kumpujen suojaan. Lounaan ja etelän suulla mahtavana kohosi yli kaikista monilakinen Koljon vuori. Tämän juurella kaarteili lahdikas Kaaresjärvi, jonka välkkyvään pintaan aina kesäiltoina Koljonvuori kurkisteli ruusunhohteisia, muhkeita kasvojaan.