Juken mielessä tuntui oikein hyvältä, että ne toisen pirttiläiset niin ahdistavat Hannaa, ja mielessä selvisi ihan kuin päivä, että nyt jos Antilla on rahoja niin paljon, että tuhanteen markkaan tai vielä enemmän, niin pitää Anttia ruveta tahtomaan yhdeksi taloksi. Siinä on naula, joka vetää. Silloin lähtee Pokke ja vielä rahat jälkeen. Sen koukun ne Antti ja Hanna kyllä nielevät, ajatteli. Jukke ja sydän täytyi ihan kukkurilleen siitä toivosta. Oli oikein vaiva hallita, ettei sitä Hanna näkisi. Kohosi taas kävelemään lattialle, pani kätensä selkänsä taakse, suoristi itsensä oikein keihakaksi ja oikein herroiksi astuskeli tuvan lattialla sinne tänne. Kasvot punertuivat entistään punakammiksi siitä valtavasta mielihyvästä.
Mutta kun siitä mielen ensimmäisestä huimauksesta oli suurin osa sulanut sieluun, niin puheen aluksi oikein syvästi kummastellen virkkoi Jukke: »Vai niin ne toisen pirttiläiset rupeavat teitä ahdistamaan, etteivät anna pirtin uunia. Varsanko se siinä tekisi, jos tuossa nyt leivät paistaisi… Noo, ei sillä pitkälle pääse. On meillä uuni, jossa paistuu. Olen sen kyllä tiennyt, että ne sinua ahdistavat, mutta en ole heitä noin joutavaksi uskonut.»
Hanna ei tarttunut siihen puheeseen, niin Jukke yhä jatkoi: »Kyllä se on viimeisen vierimmäistä elämää tuommoisten ihmisten parissa. En suinkaan tulisi päivääkään toimeen heidän kanssaan… Ja sentähdenhän minua enimmän huolettaakin tämä sinun joukkosi tuommoisten ihmisten… Siitä minä juuri olen Antille enimmän karsasmielinen, kun se tämmöiseen ahdinkoon laittoi joukkonsa ja itse on poissa enimmät ajat… Veri on vettä sakeampi, sanotaan ja tosi se onkin. Olen ikäni sinusta pitänyt enemmän kuin kestään muista koko pahnueessa, niin se nytkin tuntuu tämä sinun eleesi olevan huolessa enemmän kuin ikään oma koti eikä sitä mihinkään tee mieli kylään muualle kuin tänne.» Tuossa Juken paheessa kuului jotakin semmoista teeskentelyn tapaista, jota ei hänen sisarensa ymmärtänyt mitä sen alla oli. Oliko tarkoitus sillä tavalla paikata se väli hyväksi, minkä hän äsken vaikutti Hannaan kylmäverisellä puheellaan Antista, kun näki, että se vaikutti pahasti, vai oliko se miellyttämistä häntä, että hän rupeaisi Antista enemmän puhumaan, kun tuntui kuitenkin olevan yhäkin karvasmielisyyttä Anttiin? Vai oliko se vaan tungettelemista lähempään ystävyyteen, päästäkseen siten hevosen kauppaan? vai mitä se oli? Vaan oli siinä kuitenkin senlaista Venäjän nahkan hajua, että Hanna ei tahtonut vastata mitään.
Vaan varsin lopettaakseen sitä Juken puhetta viskasi neuleensa koriin ketterästi, koppasi laattialta koossa rutjottavat kenkänsä ja alkoi niitä näytellä.
»Tämmöiset ovat ihmisen ainoat kengät.»
Pisteli sormillaan reikiin.
»Tällä tavalla on pohjat ihan kuin seulan pohjat. Ensikerran kun vaan astuu rappusilta alas, niin hömähtää vesi kun vasuun, niin tietää siinä päiväkaudet rutjasevansa. Mutta tuleeko näistä enää minkäänmoista edes pahaistakaan kalua, kun niissä on reikiä aivan kuin hämähäkin verkossa. Jalkani on semmoinen töppöisen lesta, että siinä kuluu kenkä joka paikasta; siinä ei ole keskelläkään ontta niinkuin muiden ihmisten jaloissa. Niinhän sitä sanotaankin, että onsijalka onnellisen. Senpätähden lienenkin onneton, kuin jalkapohjatkin ovat niin suorat, ettei ole ontta ollenkaan… Kyllähän nämä taitaa olla niin viimesti rekivetoja nämä kengät, että joutavat rauniolle.»
Juken ajatukset työskentelivät niin ahneesti Siirissä, Poken kaupassa, Antin tuhannessa markassa ja Suvannon kaupungin markkinoissa, ettei mieli joutanut ollenkaan käsillä oleviin asioihin. Ainoastaan vaistomainen kaiku kuului Hannan puheesta ajatusten lukitsemiin korviin. Ja hämärä unikuva niistä hajanaisista märistä kengistä näkyi tulevaisuutta hapuileviin silmiin, ettei näkynyt käsittävän ollenkaan sitä Hannan esittelyä; vaan kun tunsi, että hänen pitäisi siihen jotakin sanoa, niin mukautteli: »Kyllä niistä sentään vielä. Tulee niistä sentään. Saahan niistä jotakin. Tulee niistä ehkä. Ehkäpä niistä tulee.»
Otti ne kengät sisarensa käsistä, katseli niitä, mutta ei se niistä mitään nähnyt. Mieli oli vaan Siirissä, Pokessa, markkinoissa ja Antin tuhannessa markassa.
Tämän huomasi Hannakin, että veljellä oli jotakin muuta tärkeämpää ajattelemista kuin se kenkäasia, niin ei puhunut paikkanahkoista mitään, kääntyi omiin askareihinsa. Kurkisti salaa sängyn päällä kytjöttäviä Mantia ja Kaisua, jotka omia aikojaan olivat sinne hiipineet ja kaikkine vaatteineen pyyskähtäneet nukkumaan. Katsahti pientä Mattia, joka uunin vierellä hiljaisuudessa kahmerehti päreen kaistaleen kanssa. Otti taas kudelmansa, istahti pöydän luokse tuolille neulomaan kudelmataan ja mieli tuntui lievemmältä, kun ei kumminkaan tule hätää leipien paistouunista, jos ei toisenpirttiläisetkään antaisi… Olisi se kuitenkin tukalaa tulla tekemisiin Elsan kanssa, mutta täytyy kai, kun ei muu auttane, ajatteli Hanna kumminkin tyytyväisenä kohtaloonsa.