Mutta Hanna nyökäytti vaan Jukelle päätään ja totisesti lausui: »Vai ajaisit sinä mielelläsi meidän Pokella. Eipä vähä mitään. Vanha sanalasku sanoo, että saanut saappaat pitävi, saamatoin rajaiset kengät. Et veli kulta sinä löydä niin koreita sanoja etkä tuo niin kauniita rahoja, että meidän Pokke lähtee sinun matkaasi. Se on itse kasvatettu eikä se maksa meille paljoa ja me olemme sen Antin kanssa sanoneet, että sitä ei hävitetä ei äijällä, ei vähällä… Hyi sentään. Meiltäkö Pokke vietäisiin pois.» Oikein inholla puistatti Hanna itseään sanoessaan tuota viimeistä lausetta, näyttääkseen sillä, että hän ei tahdo kuullakseenkaan koko puhetta Poken vaihannasta.
Mutta Jukke ei ruvennut taivuttamaan mieltään siihen uskoon, ettei hän saisi Pokkea. Vaikka epäilys tunkeutui mieleen, rupesi hän etsimään varalta uusia keinoja, jos ei suorastaan kauppaan sopisi.
Pitkän hetken käveli lattialla edestakasin, katsahteli huoneen kaikille suunnille ylös ja alas eikä varsinaisesti mihinkään, käveli akkunan luo, tähysteli siitä ulos pimeään yöhön, käveli toisen akkunan luo, katseli siitäkin ulos, vaan eihän sieltä mitä näkynyt muuta kuin hämärä kuvain, mutta ei hän katsellut sitäkään, silmät katselivat enemmän sisään kuin ulospäin ja ajatukset mielen ympärillä kiehuivat yhtenä myllynä, ettei niistä saanut selvää mitä ne oikeastaan tekivät. Mieli rupesi painumaan levottomaksi ja tunsi halun lähteä pois, vaan hän ei ollut Hannalle ilmaissut mitään asian nimeä, mitä vasten hän oli tullut käymään. Hänelle juolahtikin mieleen näppärä tekosyy, kääntyi Hannan puoleen ja ystävällisesti kysyi: »Niin, tuota, minun pitäisi lähteä pois haromaan. Minä lähdin täällä käymään kuulostamassa, mitä sinä täällä nyt olisit vailla. Kun se isäntämies ei ole siitään kotona, niin mitä sinä nyt apua tarvitseisit? Tämä sinun eleesi on minulla huolena ikäänkuin omanikin.»
Hanna tunsi ihastusta tuommoisesta tarjouksesta. Hän muisti kenkänsä ensimmäiseksi.
»No, velikulta, joutaisitko sitten paikkaamaan minun kenkiäni? Ne ovat aivan repaleina ja tuommoinen siivo kun on ulkona, niin niillä tietää tarpovansa.»
»Joutaahan sitä, kun lähtee», virkkoi Jukke.
»Sitten minulla on toinen kimpeli. Kun nuo toisen pirttiläiset eivät luvanneet pirttinsä uunia huomenna minulle leipiäni paistaa, niin saisinkohan tulla sinne Vaaralaan?»
»Sinne saat tulla», vastasi Jukke kiltisti.
»Se siskohan siellä mahtaa silmille hypätä, kun minä sen varastuksista en ole malttanut suutani pitää kiini, vaan lieneepä noita jo ennenkin semmoisia tuiskuja nähty», jatkoi Hanna vakavasti.
»Meillä ei ole akkavalta, meillä on miehiset haltijat, siellä ei ole Elsa isäntänä, siellä olen minä isäntä ja minä kun lupaan, niin muilla on suu poikki. Tulehan vaan sinne, kuin kotiisi», kehuili Jukke ylpeästi.