»Tuliko kiljaan? Uih, voih, uih, voih.»
»Tuli, tuli», kuului nimismiehen varma vakuutus.
Kaikissa ihmisissä oli nyt vakautunut se mieli, että nyt Antti kahlehditaan ja viedään pois ijäksi päiväksi. Ja kaikki rakennuksen työmiehet uskoivat, että Uusi Hellberg tulee työnjohtajaksi. — Olihan sen jo Rantalan Taneli sanonutkin työmiehille. — Niin, nyt kun ei tässä todistuksessa ollut valan tekoa, niin Uudelle Hellbergille mieliksi päättivät kaikki sanoa vaan tietävänsä saman mitä Uusi Hellberg on jo puhunut.
Tätä temppua vielä vakuudeksi iski nyt Mikko Lihvonen miesten päähän siellä ulkona ja Uusi Hellberg myöskin kuiskautteli todistamasta tultuaan niitten miesten korviin, joitten epäili puhuvan Antin puoleen ja lupasi sen palkita.
Niinpä kävikin. Sisään kutsuttiin mies toisensa perästä ja kysyttiin mitä hän tietäisi, niin se vaan sanoi tietävänsä saman mitä Uusi Hellberg on jo puhunut.
Antti toivoi jonkun, edes jonkun puhuvan asian oikean puolen. Ja muistuttikin muutamia miehiä, joitten luuli antavan totuudelle jotakin arvoa, että eikö asiassa olekaan toista puolta. Mutta ne vaan hieman punastuivat ja vakuuttivat ei muuta tietävänsä kuin mitä Uusi Hellberg on puhunut.
Antin kasvoihin ilmaantui arkoja, kiehuvia väreitä ja povessa tuntui tuskallinen levottomuus, että pyrki siirtelehtämään istuimellaan ja punaltelemaan päätään. Pelkäsi takanakin käyvän hullusti. Tunsi ruumiissaankin arkaa vapistusta, mutta koetti salata niin paljon kuin mahdollista ja pysyä vaan tyynenä.
Asiaan kuuluvat miehet olivat loppusilleen käyneet tutkintopaikalla ja loistavin kasvoin vakuuttaneet sanoneensa vaan sen mitä Uusi Hellberg oli sinne puhunut. Kuumeen tapaisella kiihkolla odotti nyt suuri ihmisjoukko Sipolan kartanolla ja porstuissa sitä ilmestystä, kun Anttia tuodaan raudoissa ulos. Ja voimakkaammat henkilöt asettuivat ovien poskiin rappusille sekä muualla matkan varteen, josta tiettiin sitä tuotavan. Muutamat katselivat ja penkoivat nimismiehen rekeä, nähdäkseen minkälaiset ne kahleet ovat, joihin Antti pannaan. Mutta ei siellä ollut. Tottapa ne on jo viety sisälle. Tottapa ne on viety, arvelivat niitten etsijät.
Nyt ei enää Mikko Lihvonenkaan paljoa lipattanut. Huomautti vaan jännityksessä seisovalle ja odottavalle joukolle:
»Paha aikansa menestyy… Aikansa se menestyy. Menestyy aikansa, mutta siitä tulee loppu, kurja loppu, kurja loppu.»