Nyt tuli Juken hätä suurimmalleen eikä tiennyt mitä tehdä, kun kuuli, että pyörtyminen ei auta, kuin ainoastaan kuolema, ja kuoleminen vähäksi aikaa oli mahdotonta. Niin jätti pyörtymisenkin semmoisekseen. Rupesi hätäisesti selittämään, miten hänessä ei ollut tohtorille tautinsa selittäjää, miten hän kolmasti pyörtyi. Miten hänen tilansa nyt on vaarallinen. Miten se mojoo tuota niskasuonta, miten kopristaa sydäntä. Ja väliin aina parahteli kipeästi, kun se, jolta päätä leikattaisiin, ja nimismiestä pakotti sitomaan Anttia. Silmät paloivat kun tuskassa ja koetti puristaa itkua.
Tämä Juken poru kuului porstuaan, niin kuiske kulki miehestä mieheen, hengestä henkeen että:
»Lujallepa pannaan Antti. Lujallepa pannaan. Ei ole kohta helppo. Ei ole helppo, ei ole leikki, ei ole.»
Mutta nimismies koppoi lakkinsa, ja aukasi kammarin oven mennäkseen ulos. Silloin samassa avauksessa lähti Antti ja nimismiehen palvelijakin. Salista kuului tömiseviä askelia, niin porstuassa oleva väkijoukko odotti milloin vanki lähtee rautoineen tulla helkkäsemään ulos. Ja kun salin ovi työnnettiin auki, niin koko porstua ja puoli kartanoa paistoi silminä, jotka renkaisilleen pyöristyneinä olivat valmiit ottamaan vastaan sitä lystin kamalaa näkyä kun Anttia tuodaan vankina kolmissa kahleissa.
Mutta yhä suuremmiksi repesivät silmät ja kasvot vaalenivat, kun havaitsivat Antin hauskasti hymyillen ja nimismiehen kanssa iloisesti puhellen työntyvän vapaana ulos.
Kartanolle tultuaan huomasi Antti ihmisjoukossa niitä nuorukaisia, jotka ovat olleet hänen koulussaan oppilaina. Tulleet hekin katsomaan entistä rakastajaansa pahantekijänä vietävän vankeuteen.
Nyt muisti Antti unensa. »Tässähän juuri se likainen huone, johon minut vietiin pakottamalla, jossa vaan vähäsen pilasin vaatteitani. Mutta te olette tulleet vapaina ja jäätte tänne… Oi lapsi kullat!» — huokasi Antti, nähtyään lasten rakkaudettomat, epäpuhtaat kasvot, ja tunsi sääliä. Mutta viipyminen tuntui pahalta, tuntui kuin ilma ympärillä olisi tukahtunut, niin pisti nimismiehelle kättä hyvästiksi ja kaikkien hämmästyttäväksi ihmeeksi lähti uleisen ilta-auringon paistaessa reippaasti astumaan nurisevaa tietä kotiinsa Vaaralaan. Ja muisti nyt olevansa sillä aukealla tasangolla, jolle hän unissaan joutui, tultuaan likaisesta huoneesta. Ja ne kaukaa meren rannalta näkyvät kammottavat huoneet hän tiesi vankilaksi, josta häntä ei pelasta mikään.
Mutta olihan siinä sen kamalan huoneiston edustalla hauskasti
liekotteleva meri ja toisella puolen viehättävä kukkanurminen tasanko.
»Niitten vaiheellahan toki viihtynen vankinakin», hyvitti mieltään
Antti, yhä ajatellessaan unensa toteutumista.
Antti otti nyt eronsa rakennustyön johtajan virasta ja asettui olemaan kotona toimimaan kotitöissään. Mutta siitä, kun ei Anttia vangittu poliisitutkinnossa, levisi ankara huhu, että Antti on lahjonut nimismiehen. Tätä huutoa oli nyt maailma niin täysi, että sitä puhuttiin lähellä ja kaukana, ettei nuorilla eikä vanhoilla ollut muusta puhettakaan, ja jokahinen ennusti asian sillä vaan pahentuneen ja joutuvan Antin vaan tuhatta lujempaan, kun kuvernööristä tulee oikea käsky.
Tuollaisen toivon esineenä oleminen tuntui tukehduttavalta. Oli kuolettavinta mitä Antti oli ikänään tuntenut. Ei ollut yhtään, joka häntä olisi täysin ymmärtänyt, jolle olisi saattanut haastella mielihaikeistansa, niin tuntui kuni sielu hiljalleen vuotaisi ulos. Koko tunteellinen ajatus sekä elämän elävyys vähitellen haihtui kuni viljan tähkästä haihtuu vihannuus ja nuorteus syksyn tuuliin ja päivä päivältä muuttuu tyhjänä ahavan syömänä kortena heilumaan sinne ja tänne mihin milloinkin tuulen henki kallistaa, kunnes vihdoin ytimettömänä kulona murtuu alas, josta ei koskaan nouse.