Tällaiseksi aavekuvaksi oli alenemassa Antti, mutta Hanna ja lapset pysyivät ystävällisinä ja ottivat Antin huoliin osaa, minkä taisivat, joten kuitenkin koti pysyi eheänä ja mieluisena loppuun asti ja lyhensi paljon niitä pitkiä viikkoja kulkiessa sinne, jolloin oikeus tutkii asian.
XXXIV.
Antti oikeuden edessä.
Käräjäpäivä — jona Antin ja Juken asia oli määrätty tutkittavaksi — oli vihdoinkin tullut. Syyskuun alakuloinen aurinko paistoi korkean männikkömetsän latvoilta käräjäkartanoon. Korkean männikön ja kartanon vaiheella lakson pohjassa väreili päivän tuulesta pieni lampi, jonka rannoilla lipisi kellastuneet lumpeet ja sinne tänne huojuvat, surkastuneet kaihilat. Lammin töyräällä seisovasta pajasta kaikui sepän vasaran totinen kolke, kun Antti astui santaista tietä käräjäkartanoon. Sepän vasaran kolkkeen kuultua jylähti pahasti Antin sydän ja muisti hän nyt ne kauvan jo hänelle ennustetut kahleet. Mutta hän työnti kamaluuden pois luotaan ja huokasi:
»Minun toivoni ja linnani on minun Jumalani, johon minä uskallan.»
Käräjätalon kartanolla oli sadottaisin ihmisiä isommissa ja pienemmissä ryhmissä. Jokahisella oli asiaa jollekin toiselleen. Mikä kiikkui velkamiehensä kaulassa, pyytäen vielä odottamaan, ettei ottaisi tuomiota. Mikä kiisteli perintönsä päältä, kun luuli sitä lain varjossa tahdottavan vetää puoleensa, mikä puhui vierasmiehelleen asian tärkeydestä ja terotti hänen muistiaan vielä erityisemmästi siinä suhteesa. Eikä kukaan näyttänyt huomaavan Antin tulemista joukkoon.
Tämä tuntuikin Antista hyvälle, kun tällä tavalla sai ikäänkuin sulaa muutamaksi rattaaksi siihen suureen koneeseen, jonka enimmät rattaat olivat jo käynnissä. Mutta tiesi siirrettävän voimahihnaa senkin akselin lumppioon, joka viimeisetkin rattaat panee liikkeelle, ja silloin joutuu pyörimään hänkin, ja seisattui joukkoon kartanolle.
Mutta eipä hän ollutkaan niin huomaamatta jäänyt kuin luuli. Sieltä täältä alkoi ystävällisesti hymyillen vetäytyä hänen luokseen yksi ja toinen sellainen henkilö, joka murhasta tai varastuksesta tai väärästä valasta tai jostakin törkeästä rikoksesta oli ollut vuoden tai kaksi tai kaksitoistakin vuotta vankeudessa. Nämä lähestyivät häntä ystävällisesti tervehtimään kuni virkaveljeään ja antamaan tärkeitä ohjeita asiansa ajossa.
Tämä kammostutti Anttia, että sydän vapisi povessa, nähdessään minkälainen joukko häntä kunnioittaa ystävänään ja vertaisenaan. Mutta silloin Antti huudettiin sisään oikeushuoneeseen.
Oikeus pöytäkirjoineen seisoi keskellä huonetta, jonka perältä meni kaksi ovea peremmäisiin huoneisiin. Sivuseinillä kaksi isoa akkunaa, mutta oviseinän keskikohdalla itsepintaisena seisoi valkoinen uuni rautapeltillä tukittuine suineen, että ulko-oven täytyi olla melkein likellä soppea.