Tämä kuiske ja tuo Juken ilo teki Anttiin pahaa ja tunsi salaperäistä väristystä jäsenissään, vaan ne viimeiset oikeudelle sanomat sanansa pönkittivät mieltä, ettei se päässyt painumaan tavattoman alakuloiseksi. Tuntui kuitenkin kovin pitkälle tuomion odotusaika. Saadakseen korvistaan pois nuo Juken ja Juken ystäväin mieluiset kuiskuttelemiset, lähti odotushuoneesta ulos ja aikansa kuluksi kävellä törkkäili nurmikkoisella kartanolla, missä ei ketään muita näkynyt.
Mutta aukesi viimein oikeushuoneen valkea ovi, ovelle ilmestyi oikeudenpalvelijan ruskeat, liehakoitsevat kasvot ja heti kajahti koleasti nenään homahtava ääni: »Nyt sisään kaikki.»
Neljäkymmentä miestä kuhitti nyt oikeushuoneeseen, että koko huoneisto jyrisi kuni ukkonen ja pihtipielet roskivat tungoksen pakosta, kun jokahinen tahtoi mennä ensiksi ja päästä rinnimmäiseksi.
Hiljeni viimein jyry, kaikki seisoivat hiljaa vieri vieressään kiini, hiljaa, että tuskin hengittivätkään. Olisi kuullut neulan putoamisen yli huoneen.
Tuomari möllötti rauhallisena keinutuolissaan ja silmäili joukkoa, näkyisikö asiallisia.
Juken vääräsuinen, hyvämielinen muoto lämötti rinnimmäisessä rivissä.
Mutta missäs Antti?
Näkyipä muutamasta lomasta Antinkin arasti värähtelevät, tyynet kasvot, niin tuomari otti pöytäkirjan käteensä ja rupesi sitä kankealla ruotsinvoittoisella kielellään lukea mölittämään:
»Kihlakunnanoikeus on ottanut asian lopullisen tutkinton ja on nehty selveksi ette vastaja Antti Waarala on siihen meeren reekennyt ihmiste, ette kihlakunnanoikeus tuumitse henelle kuusi kuukautta kahleetonta vankeutta, josta hen valittakon kolmeskymmenes peives, jos hen site tahto.»
Tämän kuuleminen lamautti kuulijajoukon kuin ukkosen lyönti. Ei tienneet mitä sanoa. Mutta enin kaikista koski se Uuteen Hellbergiin. Se pöllisteli sitä ja tätä. Kieroon katsovat silmät renkaisillaan, kiiriskeli toinen lakeen, toinen lattiaan, ja toisekseen toinen oveen, toinen uuniin eikä hän tahtonut tajuta mennä ulos.
Ja ulkona kävi mies mieheen jahkaileva kuiske: