»Sen verranko. Sen verranko vaan… Mitä se siitä pitää… Sen verranko. Kahleetonta vankeutta… Mitä se siitä välittää? Kuusi kuukautta vaan kahleetonta vankeutta? Sama kuin ei mitään. Sen verran vaan… Jos sen joku teki, niin pää meni, mutta ei hänelle… Sen verran vaan…»
Kaikki olivat nyt kuni hallan panneita, päät painuivat alaspäin ja häpeän arka punastus näkyi kasvoissa.
Antti ei viivytellyt käräjäpaikassa, lähti kävelemään samaa santaista tietä kotiinsa. Sama äsköinen seppä takoa kaikutteli pajassaan lammin töyräällä. Lammin rantaan lipottelivat pienet aallon väreet samoin kuin äskenkin. Mutta mäntyisen harjun hartioilla kiipeilevä samea aurinko oli kulkenut enemmän kuin yhden sormihaaran lännemmäksi äskeistään. Ja vieri se jo laskuansa kohti.
Käräjäpaikasta lähtiessä kevensi ja hyvitti Antin mieltä paljon ne masentavat kuiskeet, mitkä kuuluivat hänen vihamiestensä huulista tuomion julistettua. Mutta matkalla painui mieli synkäksi, kun näki hiljankin sen unensa siten toteutuvan. Kamala kuva tuli mieleen niistä äskeisistä ystävistä, jotka häntä ympäröivät ennen oikeushuoneeseen kutsumista. Samanlaiset veikothan tulevat hiljankin tervehtimään virkaveljenään. Eihän siitä pääse mihinkään. Mutta olihan toki lempeästi liekotteleva meri, jonka pintaan liittyi tyynesti sinertävä taivaan ranta. Sen liepeellä hiljalleen kalteva rantatasanko kukkanurmineen ja kaukana siintävine lehdikkoniemineen. Siinä loivalla ranta-ahteella se kammottava huoneisto kolkkona seisoi, johon kerran oli mentävä, ajatteli Antti allapäin kävellessään kotiinsa ja muistellessaan sitä merkillistä untaan, joka nyt oli kokonaan toteutunut. Ja huokasi:
»Niin… Sinne oli mentävä… Sinne… Oi sinä kohtalo… Mistä on sinun valtasi…? Mistä…? Mistä käskyjesi päätös…? Mistä…? Oi mistä…?»
Kaikki pitivät sitä Antin syytöstuomiota liian lieveänä. Mutta Antti piti sen liian ankarana ja kantoi mustaa mieltä kohtalonsa kovuudesta. Usein tahtoi tulla kyynelkin silmänurkkaan, mutta sen hän kielti tulemasta. »Minäkö itkisin? Onhan tyytymisessä korkein onneni», arveli hän ja kaikissa tiloissa näyttäytyi raikasmielisenä ja reippaana.
XXXV.
Antti kuulemassa torvisoittoa.
Kului viikkoja, kuukautta pari. Nuori keisari piti häitään. Hän hääpäivänsä muistoksi vähensi kolmannen osan tuomittujen rangaistusta. Siinä meni kaksi kuukautta tuuleen Antin vankeudesta. Mutta olihan sama kuusi kuukautta kuin neljäkin kuukautta, kun ei se kaikki mennyt. Mutta tämän puolennuksen johdosta jatkui Antin vapaus kokonaisen vuoden. Tuntui se niinkuin sen kammo hiljalleen kuluisi mielestä. Oli hetkiä, päiviäkin, ettei hän sitä muistanutkaan, mutta muisti hän sen taas ja värähtämättömin kasvoin hän ei sitä muistoa koskaan ottanut vastaan.
Niinpä eräänä kevätiltana istui hän muutaman ison kaupungin puistossa. Siinä ensi kerran sinä kevännä kuunneltiin ulkoilmassa torvisoittoa, jota kuulemaan kauniin ilman houkuttelemana kokoutui väkeä, nuoria ja vanhoja tuhatmääriä.