Määrätty tunti alkoi liketä. Pihan puolella alkoi ovet jyrähdellä, että kumisi koko rakennus ja askelten kopina yhtenä jyrynä alkoi kuulua etuhuoneesta. Kohta remahti kaksipuolinen ovi selälleen ja tulvanaan alkoi tulla kuhista väkeä sisään, että ainoastaan pikku tuokio kului, kun huone oli täpösen täytenään miestä ja naista, nuorta ja vanhaa.
Mutta joukosta selvisi eräs hattupäinen neiti, joka päätäsuoraa astua hötkytteli puhuntalavalle, osotti laulun numeron ja istahti harmoonion eteen ja alotti virren, johon yhtyi useimmat kuulijoistakin, että huone oli täynnä humisevaa laulun ääntä.
Laulu oli loppunut, niin puhuntalavalle ilmestyi pienehkö pystyruumiinen mies, raamattu käsissään. Näkyi ihastuvan, kun oli nyt kuulijoita huone aivan tungoksessa ja vieläpä eteisessäkin, miten paljon lienee ollutkaan.
Hän heitti yli rahvaan loistavan silmäyksen. Mutta samassa liitti kätensä ristiin, nosti tummansiniset silmänsä korkeuteen ja rukoili taivaan siunausta tälle kokoukselle, ettei hänen sanansa lankeaisi kivistöhön, ei orjantappuroihin, ei tien oheen, vaan hyvään maahan, joka kantaisi sadankertaisen hedelmän.
Sitten otti hän vakavan muodon ja raikkaasti helähtävällä äänellä lausui: »Elkäät olko pahaa vastaan, vaan voittakaat paha hyvällä.»
Nämä olivat hänen saarnansa alkusanat. Näihin sanoihin hän sitoi koko saarnansa ja elävien vertauskuvien kautta toi esiin miten paha on voitettava. Miten onneton on se ihminen, jolta puuttuu rakkautta, ainoata pahan voittamisasetta. Miten viha lisäytyy vaan vihalla samoin kuin tuli lisäytyy tulesta ja palavasta aineesta sitä suuremmaksi mitä enemmän siihen sitä pannaan ja viimein yltyy raivoon, ettei voida hillitä, mutta sen sijaan, jos pannaan siihen vettä, niin se sammuu helposti.
Samoin on laita, jos toisen paha sana vastataan rakkauden sanalla, niin sen viha muuttuu rakkaudeksi, jos toisen paha teko vastataan rakkauden työllä, niin se vaikuttaa rakkauden ja viha sammuu. Miten ei yhtään ihmistä ole niin pahaa, jossa ei olisi hyvää ja rakastettavaakin, vaikka vihalla kohdellun vihamiehen hyvät puolet kätkeytyy vihan verhoon. Ja näytti valoisasti selväksi miten ainoastaan rakkauden voimalla voitetaan paha ja miten juuri vihamiestään rakastamalla ja siunaamalla niitä voitetaan paljon, jota vastaan ystäviään rakastamalla ei voiteta mitään, ei sanottavasti mitään. Sitä tekivät publikaanitkin.
Tuo saarna tuntui Antin mielestä siltä kuin se juuri olisi hänelle saarnattu. Yksinään vaan hänelle. Sydämmessä kuului Amen joka sanalle…
Vapisten tunsi hän nyt itsensä syypääksi kaikkeen tuohon mistä hän syytti maailmaa. Kaikki tuo kylmyys, mitä maailma osotti, oli vaan vastaava kaiku hänen omasta rakkaudettomuudestaan.
Tuo kahleeton vankeus ei ollut nyt enää syytön rangaistus. Se oli nyt vaan pieni armollinen veljen viittaus erehtyneelle ystävälle, joka synnyttää vilpittömimmän vastarakkauden.