Hän oli tähän asti uskonut itsensä hyväksi ihmiseksi. Paljoa paremmaksi muita. Hän oli rakastanut isänmaataan enemmän kuin moni muu. Uhrannut sille enemmän kuin moni muu. Harrastanut kansan sivistystä enemmän kuin moni muu. Uhrannut sille enemmän kuin moni muu. Tehnyt oikein kaikille, vihannut vääryyttä, kaikessa auttanut köyhiä, ollut armollinen, säälivä ja hellätuntoinen kärsiviä kohtaan. Ollut armollinen elukoille, ollut hyvä perheen isä. Ollut vilpitön ystävä ystävilleen. Rakastanut niitä puhtaasti ja tulisemmin kuin moni muu. Rakastanut Jumalaa ja luottanut siihen enemmän kuin moni muu. Ollut kaikessa itsensä kieltävä enemmän kuin moni muu.
Mutta nyt tämä kaikki oli mennyttä. Hän kauhistuen huomasi nyt, että häneltä puuttui yksi, jota paitsi kaikki nuo muut eivät ole mitään. Häneltä puuttui rakkaus ja anteeksi antamus, tuo pyhyyden avain, joka on uskoa ja toivoa suurempi.
Perin masentuneena palasi nyt Antti hartauskokouksesta rukoushuoneelta. Mutta käyskellessään kevätauringon paisteista kivistä katua ja nähdessään kaikkialla vilisevää ihmisjoukkoa, katseli hän niitä ihan toisilla silmillä, kuin eilen illalla huomattuaan raitiovaunujen kirjoituksen.
Nyt hän katseli niitä rakastettavana yhteiskuntana, joka ajallaan ohjaa eksyneen jäsenensä oikealle tielle. Nyt jos joku osottikin häntä, että hän on tuomittu, hän on kahleeton vanki, se ei vihlassut hänen sydäntään, vaan voi hän mielellä hyvällä sanoa: »Sehän minä olenkin.»
Mieli kuitenkin pysyi hämmentyneenä sotkoksena koko yön eikä suonut varsinaista lepoa, niin aamulla tunsi Antti palavan halun päästä paremmin tutustumaan sen saarnaajan kanssa ja lähti hänen asuntoonsa. Saarnaajan terävä silmä näki, että Antilla on hänelle asiaa, niin meni jo oven suussa vastaan kuin suurta ystäväänsä ja herttaisesti huudahti: Terve tuloanne. Näin teitä eilen rukoushuoneella ja tunsin halua saada teitä puhutella erikseen, vaan livahditte siitä ulos, etten väen tungoksessa löytänyt. Kiitos nyt että tulitte ja kädestä talutti viereensä sohvalle istumaan.
Tuo saarnaajan ystävyys vaikutti Anttiin, että hän tuntematta mitään kainoutta alkoi puhella kaikista seikoista ja niistä johtuvista mielensä painoista.
Näitä kuunteli saarnaaja pitkän hetken sanomatta sanaakaan, ei kuin osanottavaisesti hyngähteli, kuullessaan Antin kertomuksia. Mutta kun tunsi, että Antti on jo pääpiirteet kertonut, niin katkasi Antin puheen ja herttaisesti lausui: Sellainen se on maailma, sellainen se on meille kaikille maailma, jossa meidän täytyy rypeä. Mutta meidän sielumme voipi kohota korkeamalle kaikesta tästä ja silloin tuo roska ja kurjuus ei suuresti paina meidän mieltämme, me voimme kotkan siivillä kohota ylemmäksi kaikkea tätä. Kristus tuli jo täällä ajassa pelastamaan omansa kaikesta tästä ja lopuksi kaikille häneen uskovilleen antamaan ijankaikkisen elämän. Otti pöydältään kuluneen raamattunsa, jonka kaikilla sivuilla näkyi viivoituksia, luki siitä erityisiä lauseita, mitkä selvimmin sisälsivät Vapahtajan työt syntisten hyväksi. Nämä ratkoivat Antin sydämmestä kuni kahleita rengas renkaalta ja sanomattoman hyvälle se tuntui, mutta vasta kun saarnaaja laski raamattunsa pöydälleen, liitti kätensä ristiin ja ääneensä rukoili Antin puolesta, aukesi Antin sydän niin kummallisella tavalla, ettei hän sitä itsekkään tiennyt mitä tämä on. Hänen ruumiinsa voimatkin katosivat että sohvalla tuskin pysyi istuallaan. Hengitys oli syvästi hyrskähtelevä ja silmistä vuoti koskena kyyneleet. Mutta mitä enemmän juoksi kyyneleet, sitä enemmän täyttyi sydän sanomattomalla ilolla, että Antti luuli tulevansa kipeäksi ja kohta kuolevansa.
Saarnaaja oli lopettanut rukouksensa ja makeasti hymyillen antoi Antin kyynelten vuotaa ilman häiritsemättä. Mutta kun Antti puristi kahden käden rintojansa ja huudahti: »Oi suuri Jumala; kuolen paljaasta ilosta», tarttui hän Antin käteen ja naurusuin virkkoi: »Ei tämä tauti ole kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi. Ylösnoussut Vapahtaja ei jää asumaan vanhassa tomuisessa majassa. Hän purkaa ja puhdistaa vanhan rakennuksen, tekee heikoksi kuni lapsen, kuten hän juutalaisille sanoikin: Ellette tule niinkuin lapset, ette suinkaan tule taivaan valtakuntaan.»
Nämä saarnaajan sanat yhä lisäsivät Antin iloa, että tuskin jaksoi pidättää ettei huutanut paljaasta ilosta.