XXXVII.
Antti tuntee sydammen iloa.
Kotiin tultuaan tunsi Antti olevan hyvän olla, sydämmestä se painajainen oli kadonnut. Viimeisen päivän hämärän ja täyden kuun himmeästi valaisema huonekin näytti silmissä niin somalta, ettei sitä sellaisena ollut koskaan huomannut, oli kuin pumpuleilla sisustettu ja ne loistavat tähdet näyttivät vartioivan kaikelta pahalta, sytytti kynttilän, otti sen aukinaisen raamattunsa käsiinsä ja silmäili sen sivuja, niin erittäin pystyi silmiin lause: »Joka veljeänsä rakastaa, se pysyy valkeudessa eikä hänessä ole pahennusta. Mutta joka veljeänsä vihaa, hän on pimeydessä eikä tiedä kuhunka hän menee, sillä pimeydet ovat hänen silmänsä sovaisseet.»
»Oi kiitos Jumalan!» huudahti Antti tämän lauseen luettuaan. Samassa tuli Hanna kammariin, niin Antti tarttui häneen syliksi, puristi ja huudahti: »Oi äiti, et usko kuin minun on hyvä olla.»
Hanna oikein tyrmistyi, eikä ymmärtänyt mitä se on, huudahti vaan että:
»Hyvä Jumala mikä sinulle nyt on tullut? Oletko mieletön.»
Antti ei kuin halaili ja nosteli kohoksi Hannaa ja iloisesti lisäsi: »Ei mitään, hyvä äiti, ei mitään ole tullut, mutta minun on vaan nyt niin hyvä olla.»
»No mistä se nyt on tullut?» keskeytti Hanna ja epäili mielessään yhä, että jos tuo on Antilla järkensä menettämisen oireita, kun sitten kaupungista palattuaan näki aina Antin erimielisenä kuin koskaan ennen ja pelkäsi Antin pahoilevan linnaan lähtemisen takia.
»En tiedä itsekkään», vastasi Antti. »Luin tuossa raamattua, niin siitäkö lienee tullut, vai lieneekö siitä kun äsken kävin Jukelta anteeksi pyytämässä.»
»Jukelta anteeksi pyytämässä!» huudahti Hanna ja tahtoi riistäytyä pois
Antin sylistä.
Antti piteli kuitenkin Hannaa ja jatkoi: »Niin. Eikös sinunkin mielestäsi ollut se oikein.»