Jukke siirti jakkaransa uunin eteen, istui siihen ja kumartui uunin valossa lukemaan kirjettä. Ahmivin silmin käänteli sen sivuja, silmäili ja käänteli, käänteli ja silmäili, ikäänkuin olisi halunnut ensiksi syödä makeimman kohdan eikä tahtonut päästä alkuun käsiksi. Mutta jo viimein havaitsi alun. Silloin puoliääneen ja nuotilleen rupesi lukea jammistamaan. Mielihyvästä vapisi kädet ja kirjeen lehdet käsissä tutisivat kuni virrassa.
Pitkän tuokion oli jo lukea jamannut eikä ollut vielä ensimmäinenkään sivu luettu, katsahti Hannaan puoli hätäisen silmäyksen, punalti päätään ja kiireesti virkkoi:
»On niin kiireesti kirjoittanut, että…» Pyhkäsi nuttunsa hihalla hikeä otsastaan ja voittomielisesti lisäsi: — »No kyllä minä sentään tämän jauhan selväksi, kunhan aikaa pannaan.»
»Kyllä siinä nyt on hikoilemista ja puhkailemista. Taitaa käydä kuin entisellä venäläispojalla, että 'ennen nurmie kynnäis ennenkuin lukis'», virkkoi Hanna naurahtain ja ilvehymy vihotti huulissa.
Jukke punalti päätään ja toimessaan virkkoi: »Kyllä minä … kyllä minä sentään… Vaan tuota tämä on… Se on tämän niin kiireesti kirjoittanut, että nuo muutamat sanat… Vaan kyllä minä tämän, kunhan aikaa pannaan, niin kyllä minä…»
»Niin, niin, jos silmäkulta tekisi sen hyvän, että näkisi», Hanna naurahtain pisti väliin.
Jukke puistalti päätään ja tosissaan jatkoi: »Kyllä silmäkulta totta tekee, vaan tämä kirjoitus on niin sekavasti… Nuo muutamat sanat. Muutamat tässä kyllä seisoo selvänä kuin isämeidässä, vaan nuo muutamat… Noo, kyllä tästä selvä tulee kun ei hätäillä.» Rupesi taas lukea jäytämään.
Uunissa palavat kekäleet jo möhähtelivät hiiliksi ja lämmitys muuttui liekehtiväksi hiilokseksi, jonka valo vähitellen varveni ruusunhohteiseksi koitteeksi. Kirjekkin Juken vapisevissa käsissä kuvasteli soman näköiseltä. Rakkaalla muistolla silmäili sukkaa neuloessaan Hannakin sen kirjeen kullanhohtavia tutisevia lehtiä.
Mutta valo kun tummeni, niin Jukke siirtyi likemmäs uunia ja työnti kirjettään likemmäs valoa. Uuni lämmitti että kasvot hiestyivät hikihelmim ja korvallisilta jo tippua nolkkasi vesikarpalot lattiaan. Mutta tästä ei Jukke näkynyt tietävän mitään. Tunkeutui vaan likemmäksi ja likemmäksi valoa, sitä myöten kuin hiillos riutui.
Hiki juoksi jo Juken kasvoista ihan virtanaan, mutta pyöreät silmät katsoivat kirjeeseen, kuni naulatut, ja sana toisensa perästä monen parsimisen takaa selvisi ilmoille että tupa kaikui.