Jo viimein pääsi loppuun kirje ja vetäytyi ulommas uunista. Hikoilevissa kasvoissa näkyi salaperäisiä väreitä. Katsahteli syvämielisen näköisesti palavaan lamppuun, katsahteli uuniin ja kirjeeseen. Ja taas lamppuun, uuniin ja kirjeeseen, vilkasipa tyytyväisen näköiseen Hannaankin. Aukasi taas kirjeen ja lampun himmeässä valossa lukea jamasi:
»Enemmän, enemmän kuin yksi tuhatta … tuhatta on … on … on … mark … on markkaa.»
Nyökäytti päätään, pani kirjeen laskulle, pujotti sen kirjekuoreen, pyyhkäsi nuttunsa hihalla hikeä kasvoistaan, kääntyi Hannaan ja mielihyvästä tyytyväisesti hymyillen työnti kirjeen hänelle ja ihastuneesti virkkoi: »Sainpaan selvän kirjeestä.»
Hanna naurahti ja jatkoi: »No, jo tuon nyt sai saadakkin. Olisi nelikon maltaita jauhanut sillä vaivalla, kuin sinä luit tuon kirjeen.»
Jukke katsahti uuniin: »Tuo uuni lämmitti tuossa, vaan en minäkään uhallakaan heittänyt kesken.» Nousi kävelemään taas lattialle edes takasin. Ajatukset ja mieli menivät taas Siiriin, Pokkeen, tuhanteen markkaan ja markkinoihin.
Matti oli tuoreen päreen taitellut monille mutkille ja puikkonaulojen avulla tehnyt siitä uivan vesilinnun muotoisen laitoksen. Sen kanssa tuli uunin eteen ja pyöreillä suurilla silmillään katsella remautteli äitiin, Jukkeen ja vesilintuunsa ja taas äitiin, Jukkeen ja vesilintuun, että eikö muut näkisi tätä hänen laitostaan.
Mielihyvällä kiinnitti silmänsä äitikin vihantaan pulloposkiseen poikapalkeroon ja herttaisesti virkkoi:
»Mikäs uusi laitos se nyt Matilla on taas? Vesilintuko, laivako vai mikä se on?»
»Vetilintu. Suuli vetilintu tämä on, joutten tämä on», puheli toimessaan vastaan Matti ja taivutteli siipeä toisen kanssa yhtä mukaiseksi. Ja väliin tyytyväisesti katseli äitiin, Jukkeen ja lintuunsa.
Jukke ei välittänyt Matista eikä Matin linnusta mitään. Kekalla niskoin, ryhti isäntämiehen, kädet selän takana käveli edestakaisin lattialla ja ajatteli vaan Siiristä, ruunikosta, markkinoista, tuhannesta markasta ja Jokelan kuuliaiskemuista.