Antti ja Jukke sopivat.
Kului viikkoa kaksi. Tällä ajalla hän ei Jukkea nähnyt, mutta nyt kulki Antti mutkaista polkutietä metsäisellä taipaleella ja laulella lurkutteli erästä hengellistä laulua, kun Jukke äkkiarvaamatta tien mutkassa metsän suojasta pallahti vastaan. Antti samassa ojenti kätensä Jukkea kohti ja iloisesti huudahti: »No terve mieheen.»
Antin iloiset ja hämmästyttävän loistavat katseet tyrmistyttivät Jukkea, ettei huomannutkaan evätä kättään antamasta Antille, vaan työnti kuin ainakin vastaan ja huomasi vasta sitten kun Antti puristi käden käteensä ja ystävällisesti uudisti: »No terve, terve, nyt sinä Jukke hyvä. Ethän nyt ole enää vihassa vai mitä arvelet?»
Jukke punastui eikä viitsinyt katsella Anttia silmiin, koetti tekeytyä kolkoksi ja mutisi jotakin sanoakseen, mutta ei mitään kokonaista sanaa tullut. Yhä pahemmalta rupesi vaan tuntumaan, kun hän antautui ollenkaan tekemisiin Antin kanssa ja lähti vetäytymään pois.
»Elä nyt kiirehdi, puhellaan vielä», muistutti herttaisesti Antti. »Elä luule minua kiusaavasi sillä, ettet anna minulle anteeksi. Olen sinulle tunnustanut rikokseni ja Jumala on rakkaan poikansa Jesuksen tähden antanut minulle anteeksi, joten se ei minua enää paina enkä sentähden puhu, vaan puhun sääliessäni sinua, joka tuon pienen seikan tähden pysyt pimeyden orjuudessa, että sinun tähtesi on Kristus hukkaan kuollut. Jota vastaan, jos sinä suullasi tunnustat sen mitä nytkin sydämmesi todistaa, niin vapaudut orjuudestasi ja iankaikkisen elämän valo pääsee heijastamaan sieluusi, jossa valossa sitten tulet tarkemmin näkemään itsesi mikä olet».
Tarttui sitten Juken käteen ja silmiin ystävällisesti katsoen sanoi: »Eikös todellakin tunnu oikealta suullasi tunnustaminen, että annat minulle anteeksi.»
Jukke rupesi jotakin mutisemaan, mutta ennenkuin kerkesi mitään sanoa, livahti suusta hänen huomaamattaan murahtava sana: »Annatkos sinä?»
»Hyvä Jukke», huudahti Antti. »Aikoja sitten olen jo antanut sinulle anteeksi ja sen tähden voin olla nytkin näin iloinen ja onnellinen.»
Jukke joutui aivan ymmälle eikä tajunnut mitä sanoisi, niin rupesi vetämään—kättään Antin kädestä irti ja vetäytymään lähteäkseen pois, niin Antti ei tahtonut enää estää, puistalti vaan Juken kättä ja virkkoi: »No hyvästi nyt eläkä tahdo potkia tutkainta vastaan… Käyn heti kotonasi.» Silloin päästi käden irti ja lähtivät kävelemään toinen toisaalle päin. Miellyttävä kuva jäi Jukesta Antin mieleen, kun lähti kävelemään metsän varjoista tietään ja alotti laulunsa siitä mihin äsken katkesi.
Huomenillalla kotiin palattuaan muisti Antti, että oli aikonut heti käydä Juken luona, mutta ei ollut mitä saada asian nimeksi. Hetken mietittyään havahtui ja itsekseen virkkoi: »Eläs vielä», otti yhden uusimmista raamatuistaan, kirjoitti sen kansilehteen Juken nimen ja raamatunlauseen: »Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi hänen ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman mutta ijankaikkisen elämän saaman.» (Joh. 3:16). Tämän raamattunsa vei hän nyt Jukelle, tarjosi sen jo tervehtiessään Juken käteen ja sanoi: »Toin tämän sinulle, kun tiesin että sinulla ei tätä ole.»