Ilta oli jo pimennyt melkein yöksi. Hieno päivän kajaksen kellahtava juova häimötti lännen kaukaisella rannalla. Mutta pohjoisessa metsien latvoilla loihuili valtavat revontulet. Ja kun päivän viimeinen kajas kokonaan vaipui lännen vuorien helmaan, niin silloin revontulien monivärisinä hulmuilevat liekit kulovalkean tavalla kohosivat aina korkeimmalle taivaslaelle ja peittivät kokonaan pohjoisen taivaan kannen.
Tätä liekkien vallatonta taisteloa korkeuden vuorilla katselivat Hanna ja Jukke Tannilan peri-ikkunasta aivan työttömin käsin. Huone sai ikävän kaamean valon ja lapsetkin hyypiyksissään tulivat äidin viereen istumaan. Mutta kun näkivät ettei äiti pelkää, niin eipä hekään pelänneet. Tyynesti, äänettöminä vaan istua ketrottivat kuni kanan poikaset yöpuullaan emänsä vieressä. Suurilla silmillään vaan seurasivat taivaan kannella sinne tänne sinkoilevia liekkivirtoja ja vuoroon aina katsoivat äidin silmiin, että mitä niistä äiti pitää.
Mutta yhtäkkiä ilmautui sekaan punertaviakin liekkiviuloja. Jopa huilahteli ihan veripunaisiakin suortuvia, jotka kuitenkin silmänräpäyksessä vaalenivat toistenlaisiksi. Mutta uusia samanlaisia siellä täällä kaukana ja likellä hulmahteli esiin aivan ehtimiseen. Tämä rupesi äitiä kammottamaan. Rupesi hieman vapisemaan. Tarttui Juken käteen ja hienosti väristen lausui: »Olipa hyvä, kun olit täällä… Tuo ei ole oikeaa… En ikänäni ole nähnyt tuonlaisia… Huh… Mitä tuo nyt merkitsee…»
Koko pohjoinen taivaan kansi aaltoili veripunaisena kuni lainehtiva meri, mutta Jukke ei ollut millänsäkään. Lystin tuulen näköisenä vaan silmät rävähtämättä katseli liekkien hurjaa kilpa-ajoleikkiä ja odotti mitä tuosta lopuksi tulee.
Viimein rupesivat liekit hajoamaan ja muutamia niitä vieri aina etelän vuoriin asti. Mutta silloin rupesivat harvenemaan ja tuokion kuluessa sulivat kokonaan ja katosivat äärettömään tyhjyyteen. Ainoastaan virkeät tuikkivat tähdet jäivät valvomaan ja niukasti valaisemaan syksy-yön kuutonta taivaan kantta. Ja pimeään syvyyteen kätkeytyi uneksiva maa.
Hanna pani tulen kattolamppuun, asetti sen niin suurelle kuin taisi. Haki vielä ainoan kynttilänsä pöydälle palamaan, että tulisi enemmän valoa. Koko ruumista karsei salaperäinen pelon tapainen arkuus. Istahti pöydän taakse penkille, otti sukan kudelmansa, puistalti itseään ja syvästi kaihoen sanoi:
»Huih, kun tuntui ilkeälle. Olivat niin kamalat nuo revontulet. Koko ruumistani luistelee niin oudosti… Mitähän hänestä hyvä Isä näyttänee. Ei se pateetta mene tuonlainen ilmestys… Sota mahtanee tulla… Huih, miten tuntuu oudolta… Olipa toki onni, kun olit täällä. Minua hurmasi yhden kerran silloin kuin hoilahti koko taivas punaiseksi ja tämä huonekin näytti ihan punaiselta. Niin hurmasi päätäni ja vihlasi sydäntäni että pyörtyväni luulin. Ja likeltä se olisi pitänytkin, jos vaan olisin ollut yksin noitten lapsisirkkain kanssa… Kuoluvuottahan ne vanhat tietäjät kuuluvat nyt ennustavan. Sen edelläkö lienee tuo ollut. Ja minäkö kuolen ensimmäiseksi, kun minuun kävi tuo ennustus niin pahasti».
Matti ja Kaisu tulivat äidin viereen istumaan, panivat päänsä hänen helmaan ja Matti nyrpeästi virkkoi:
»Ei äiti taa kuolta».
Äiti taputti Mattia poskelle: »Eihän toki Jumala salline sitä. Ei joutaisi äiti vielä kuolemaan, kun on Matti ja Kaisukin niin pikkuiset».