Manti remautti iloisen katseen äitiin: »Enpä sitä ole minäkään vielä hyvin suuri».
»Et ole sinäkään vielä liian suuri. Kaikki tarvitsette vielä äitiä ja isää, mutta milloin tulee isä… Kaukana ehkä on isä vielä… Jumala pitäisi tervennä häntä siellä ja meitä täällä, niin sitä hauskempihan pitkän ajan perästä taas olisi tavata isän meitä ja meidän isää», lohdutteli äiti.
Matin poskia pullisti hyvä ajatus. Silmät harreilivat, pää kallisteli sinne tänne, puoleen ja toiseen, katsahteli sitten äitiin, Kaisuun ja Mantiin ja iloisesti alkoi kertoilla:
»Tittä kun itä tuopi nitua ja linkilöitä ja ja lutinoita ja ja tokelia ja ja pipalia ja ja makeitia ja ja … ja ja nitua, niin tittä myö taahaan niin tuulia kämpäleitä nitua ja ja kolkean läjän kitinöitä ja makeitia. Niitä tyyvään tittä monta viiti päivää».
Äiti kutoi käsillään sukkaa ja hymyillen katseli toimessaan tuumailevaa
Mattia.
Jukke ei vieläkään muistanut ruveta kenkien paikkuuseen. Oli vaan eksynyt omiin ajatuksiinsa. Hän oli päättänyt, ettei hän siitä yhdeksi taloksi rupeamisesta rupea puhumaan, ennenkun Antti tulee kotiin ja sitten jos Antti ei muuten taipuisi ruunikon kauppaan eikä taipuisi mitenkään antamaan sitä tuhatta markkaa markkinarahoiksi. Sillä Siirin kanssa ne sujuisivat asiat sitä paremmin mitä enemmän olisi rahaa. Ja eihän ne tyhjään menisi, jos niitä vähän tuhlautuisikin, kun Siirillä on neljä tuhatta huoltajan takana, jotka ovat irti silloin kuin on häät pidetty. Mutta nyt oli muuten sangen hyvä tilaisuus siitä yhdeksi taloksi rupeamisesta ottaa puheeksi kun Hannalla tuntui olevan niin suuri turvallisuuden tunne häneen ja puutokset täällä kotona ovat suurimmallaan, jotka halventavat kodin arvoa. Niin näytti se olevan ainoa paras tilaisuus ruveta siitä puhumaan. Katsahti lamppuun, kynttilään, katsahteli Hannaan, lapsiin erikseen itsekuhunkin ja taas lamppuun, kynttilään, Hannaan, lapsiin ja Hannaan. Karasti kurkkuaan ja hieman arasti virkkoi:
»Minulla tuli itsestään tässä mieleeni semmoinen ajatus… Semmoinen soma aatos, että en malta olla sitä sinulle sanomatta».
Hannan kasvot hieman punastuivat, vilkasi kiinteän kysyvän silmäyksen
Jukkeen ja tyynesti hymyillen hieman leikillisesti kysyi:
»Mikäs aatos sieltä nyt tulee? Anna vaan tulla lämminnä käsiin».
Jukke rykäsi. Suu vetäytyi niepseään naurun kihnaan ja hyväntuulen näköisenä alkoi: »Niin… Minun mieleeni juolahti ajatus että, että me rupeamme yhdeksi taloksi».