Sen pitemmälle ei Jukke kerinnyt, kun Hanna leikin varjossa kysäsi:
»Niin, kuka ja kuka?»
»Sinä ja minä!» virkkoi Jukke naurahtaen suusta sanaa katkasten vastaukseksi.
»Mistä sinä nyt semmoisen löysit?»
»Tuli vaan omia teitään mieleen,» vastasi Jukke tosissaan. »Mutta se ei olisi hulluinta, jos se oikein ajatellaan».
Hanna ei jatkanut sitä puhetta, hymyili vaan itsekseen ja painoi päänsä kumarruksiin ikäänkuin kätkeäkseen kasvojaan ja neuloi vaan neulettaan.
Jukkekaan ei oikein arvannut mitä sanoisi, joka miellyttäisi. Odotti eikö Hanna sanoisi aluksi jotakin, mutta sitä ei tullut, niin Jukke alkoi kertomuksensa oikein taloudelliselta kannalta.
»Sen minä kyllä sanon että Antista ei ole isännäksi… Siitä ei tarvitse pahastua. Sen minä kyllä olen merkinnyt, että Antilla ei ole isäntämiehen luontoa semmoista kuin esimerkiksi minulla on… Minulla se juuri on isännän luonto».
Ravisti hieman päätään ja lisäsi:
»Minä saattaisin hallita vaikka kuinka suuren talon. Siihen on minulla aivan syntymäluontainen taipumus… Niin — katsohan kun minä selitän, miten lautasiaan myöten ne menevät kaikki asiat. — Nyt niinkuin sinä tiedät, meillä on täysi ele. Joka puolelta ihan kukkuripää ele. Sanalla sanoen Takkulaisen sanaan mitä meillä puututaan, sitä meillä ei tarvitakaan… Mutta meillä kun on tuota vähän niinkuin tuota, niinkuin velan suonta. Mutta tämä teidän eleenne aivan luineen lusikoineen joutaisi rahaksi. Niillä maksettaisiin velat, tupsautettaisiin aivan yhteen sanaan. Ja vieläpä jäisikin rahoja tuota niinkuin käsirahoiksi talon hoitajalle, niin silloin ei olisi asiat enää kierossa. — Mutta katsohan. Jos nyt esimerkiksi Antti tuopikin rahoja, niin ne tässä tätä pientä talon nurkkaa hoitaessa hupenevat kuni kuumille kiville ja puutokset ovat arvollaan. Mutta meillä on toisin, meillä on talo täyteläinen. Omat miehet tekemään työtä, niin meillä ne näkyy rahat, meillä ei hupene tuhat markkaa kuin tina tuhkaan. Ja kyllä Antti sen itsekin tietää, että minä olen isännäksi sopivampi kuin hän. Siihen on minulla ihan luontainen luonnon taipumus. Se on minulla ihan luontaista ja sen minä sanon, että se talo ei ole autio, jossa minä olen isäntänä».
Hannan mielessä tuntui, että pitäisi siihen jotakin sanoa, mutta ei selvinnyt, mitä oikein sanoisi. Tuo tuuma yhdeksi taloksi rupeamisesta jylähti mieleen niin somalta ja kummalliselta. Vaikka hän sitä aatetta koetti karkottaa luotaan, niin kuitenkin se kodikkaisuus, vieraanvaraisuus ja ystävyys, mitä Vaaralassa päivällä osotettiin, paistoi mielessä niin kirkkaalta, herttaiselta, puhtaalta ja lämpimältä kuin kesäaamu. Ja tuntui se aivan eksyksissä olemiselta asuminen Tannilassa vierasten ja kateellisten ihmisten keskessä.