Kointähtikin riemuisena liekehti koitteen rajalla ja kiirehti valoa kohti.
Silloin nousi Hanna, pukeutui päivän työpukuun ja hyräillen erästä lasten aamuvirttä irtanaisin mielin riensi ulos. Mielessään muisteli untaan, kun hän oli unissaan Antille kirjoittanut hyvin sievästi kirjeen ja lähettänyt hänelle. Aikoi mennä navettaan karjaansa hoitamaan. Kartanolle tultuaan seisahti katselemaan tuota miellyttävää luonnon juhla-aamua. Mutta samassa huomasi hän vastaansa rientävän erään pienokaisen köyhän mökin tyttösen, äitinsä repaleinen nuttu yllä ja suuret äitinsä kenkäkolttoset jaloissa.
Jo matkan päästä ojenti kättään Hannaa kohti. Hänen kättä pitemmän repalaisen hihan suusta valkoinen monileimainen kirje työntyi esiin. Ja loistavin silmin helkkeällä lapsen äänellä iloisesti virkkoi:
»Tässä on teille kirje. Postineiti oli illalla antanut äidille ja pyytänyt tuomaan kiireesti teille».
Hanna koppasi kirjeen, katsahti päällekirjoitusta, suu vetäytyi hauskaan hymyyn, silmät leimusivat syvästä ilosta ja oikein huudahti: »Antilta kirje. Voi, voi…» Katsahti tyttöön iloisesti lämpimän silmäyksen ja lisäsi:
»Sinä lapsikulta, aamun enkeli, toit Antilta kirjeen… Sinä saat suuren voileivän. Vai tahdotko sinä vielä muutakin?»
Tyttö, joka ei vielä ennen ollut kuullut itseään niin hyvällä nimellä mainittavan, vilpittömän puhtailla suurilla silmillään lämpymästi katsella remautteli Hannaan ja kainosti vastasi: »En».
Hanna talutti kädestä mukanaan tytön tupaan, toimitti voileivän käteen.
Toi vielä paksun leivän, laittoi sen tytölle nutun poveen ja muistutti:
»Viehän tämä äidillesi».
Tyttö kirkkain silmin vilkasi kiitollisen katseen antajaan ja pyörähti lähtemään.