Joona veli oli äitinsä näköinen, matalaotsainen, leveämuotoinen, pystynenäinen, lyhytkaulainen ja oli äitinsä sukuun tullut lyhytjärkinenkin. Työtä hän verkalleen ja vastenmielisesti teki mitä käskettiin, vaan jos ei ollut hänellä ohjaajaa, niin päiväkaudet seisoi metsissä. Tuhkanharmailla silmillään katsella harreili kaikille ilmansuunnille ja puhua pölisi kaikkea mitä ajatteli. Syrjästä kuuntelija luuli, että siellä on vähintään kymmenen miestä. Vuosia ennen arvannostossa käyntiään oli hän pelännyt sotapalvelusta, pahoillut sitä; tämä enemmän tylsenti hänen mieltään ja sentähden hän melkein aina puhui sotaväestä, sotatempuista, tappeluista ja vihollisen kaatumisesta. Ja silloin kun hän ajatteli vihollisen olevan vastuksina ja pelkäsi joutuvansa siihen riviin, hän hurjistui, viskasi lakkinsa päästään, otti kiviä ja kantoja, syyti niitä metsän rinteeseen, löi kirveellään puihin, ja synkeästi kiroillen ärjyi: »Sinä et voita minua! Usko pois! Sinä et voita minua! Elä tule, muuten kalloosi kajahtaa! Sinä et voita minua! Minä en ole linnun luista enkä pottuvoista. Sinä et voita minua!»
Mutta kun tähän joku meni ja jos ne sen huomasi, niin ase putosi käsistä ja oli kuin ei mitään olisi tapahtunut, etsi lakkinsa, painoi sen syvään päähänsä, alkoi katsella kahden puolensa kuni kuorman eteen valjastettu hevonen, että milloin ja mihin häntä käsketään.
Jukke ja Topias olivat vilkkaat ja vihlakat miehet ja hoitivat taloa. Jukke, vanhin veli, oli isännän sijalla ja ohjaili talon asioita; Topias talonmiehenä toimitti talon ulkotöitä. Juken lempityönä oli kasvatella hevosten varsoja. Niitä hän lihotti, opetti niitä vetämään, koetti niitten juoksukulkuakin ja puheen aine oli aina vaan hevosista, niitten syönnistä, käynnistä, juoksusta, jalkojen luonteesta, taipumisesta ja kaikesta, mikä sen asian kanssa taisi yhteydessä olla.
Jukke kävi usein Tannilassa katsomassa sisarensa Hannan elettä ja muutenkin hän piti Hannasta enemmän kuin Elsasta ja kenestä veljistäänkään. Niin usein viipyi iltakaudet Tannilassa ja söi aina iltasensakin siellä, että sitten aikojaan myöten milloin mieleen juohtui sai palata suoraan yösijalleen. Ja niin, milloin vaan kotitoimiltaan jouti, puitti Jukke aina Tannilaan. Mutta nyt oli jo kolmas ilta kun ei Jukkea näkynyt Tannilassa eikä mitään sanomia ollut kuulunut Vaaralan elämästä. Tämäkin seikka osaltaan mustensi Hannan sortunutta mieltä. Elämä tuntui niin tuettomalta, perusteitaan myöten horjuvalta ja valottomalta kuni sen myrskyn reutoman elosta ja kuolosta taistelevan kuusen, joka seisoi siinä huoneitten takana harjulla ja hurjistuneena riehui synkässä myrsky-yössä.
Manti oli lapsukaisista vanhin. Oli Elokuussa täyttänyt jo kahdeksannen ikävuotensa. Hän ymmärsi jo äitiä, istahti lattialle uunin viereen pimentoon ja nojasi selkänsä uunin rintaan. Tuntui huvittavalta, kun uunin sisästä kuului tulen huimina, painoi korvallisensakin uuniin kiini ja samalla kuin kuunteli liekkien hulminaa, hienosti väreilevin kasvoin lämpimästi silmäili väsyneen näköistä, raskasmielistä äitiä ja ajatteli, mitä hän kysyisi äidiltä, että saisi hänelle jotakin sanoa ja saisi sanan vastaan; vaan kun näki äidin niin umpimielisenä, niin ei hän kuitenkaan rohjennut mitään virkkaa, vaikka kielen päällä pyöri yhtä ja toista, jota tavallisissa oloissa olisi hyvinkin voinut sanoa, vaan nyt jätti sanomatta. Odotti vaan äitiä eikö äiti hänelle itsestään jotakin sanoisi, vaan sitä ei tullut.
Pieni Kaisu, lapsista nuorin, hänkin lopetti tuherruksensa, kyhnähti Mantin viereen ja silmäili enemmän hiljaista Mantia kuin uunin paisteessa lumoutunutta äitiä. Mutta kun näki, että Manti niin kysyvin silmin katseli äitiään, niin kääntyi hänkin äitiin päin, katseli äitiä, mutta väliin aina Kaisun etsivät silmät lensivät Mantiin ja taas äitiin eikä ymmärtänyt minkä tähden Manti niin kiinteästi katseli äitiä. Ei ymmärtänyt äidin kasvoilla itsekseen vieriviä kyyneliä. Ei ymmärtänyt värähtelevien kasvojen kieltä. Ei ymmärtänyt syväin huokaustenkaan sanoja. Tuntui Kaisustakin vaan niin oudolta ja kaipasi jotakin, vaan ei tiennyt mitä kaipasi, kun äitikin oli niin likellä.
Nelivuotias Matti, lapsukaisista keskimmäinen, ei välittänyt mistään mitään, jatkoi vaan yksinään tihkaustaan puikon kanssa. Aina sen sytytti ja puhasta töpähytti sammuksiin. Mutta usein aina puhaltaessa sattui menemään sylki puikon nenään, niin silloin silmänräpäyksessä sammui sekä liekehtivä tuli kuin myöskin kirkas hiili puikon nenästä aivan kypenettömään. Silloin ei tikusta lähtenytkään miellyttävää savusäiettä, vaan tupsahti vähäsen ympärille hajoavaa harmaata höyryä. Silloin Matti kiireimmän kautta joudutti puikkonsa nenän uuniin hiiloksen rinteeseen ja pulleaposkisena tyytyväisesti odotti, kunnes puikon nenään kilmahti taas näppärästi liemuileva tuli. Sattuipa kerran sammutus onnistumaan hyvin, ja vakavasti, ihan silmiään räpäyttämättä Matti piti puikkoaan ja mielihyvällä suurilla silmillään seurasi sitä korkeuteen pyrkivää juovikasta savusuonta, joka vasta noin kyynärän korkuisella alkoi hajota ja lientyä pieneksi leijailevaksi sinertäväksi pilveksi. Sattuipa pilvi kallistumaan äidin puoleen. Silloin äiti tietämättään hengitti sieramiinsa sen pilven kitkerää savua. Äiti hypähti, heräsi unelmistaan, puhalti savua pois ympäriltään, katsahti Mattiin kieltävän silmäyksen ja moittivalla painolla virkkoi:
»Mitä sinä siinä tihkaat? Pane pois se puikko. Saatat vielä tulen vaatteisiin siinä tuhertaissasi.»
Matti hieman tyrmistyi, katsahti äitiin ja näki savupilven yhä ahdistavan äitiä ja ikäänkuin pyrkivän äidin henkeen, vaikka se viuhtoi käsillään ja puhalteli sitä ulkoutumaan, mutta se vaan hämmentyi pyörteiseksi, aaltoilevaksi häkäräksi, jonka pulluilevat pyörteet tunkeutuivat sitä likemmäksi mitä enemmän hän puhalteli ja viuhtoi. Ja sittenkin, kun savu oli kokonaan poistunut, hakarti savu hänen hengessään eikä kyynelten hämärtävillä silmillään nähnyt ilman puhtautta; päin vastoin näytti se sumealta, niin luuli olevan savua ympärillään enemmän kuin olikaan. Niin Matista tuntui pahalta, kun oli hänen savustaan tullut äidille niin paljon vastusta, viskasi puikkonsa uuniin, kopsahti sievästi lattialle uunin viereen istumaan, samoin kuin tytötkin, ja pyöreillä silmillään hieman arasti silmäili äitiä.
Siinä savun kanssa taistellessa hieman hämmentyi äidin syvämieliset ajatukset ja ikäänkuin löysi luotaan märissä kengissä turtiutuneet jalkansa, joita päivällinen kylmyys vielä jomotti ja luisteli säärivarsia.