Ensin hän kahden käden suki tuhraantunutta hiusmartoaan, katsahti sitten tympeästi jalkoihinsa, nulisti jaloistaan pois lyhytvartiset märät kengät, naposteli sukkarihmat irti kinttukivertimistään, riisti sukatkin jaloistaan ja nakata rutjautti ne kenkäinsä päälle lattialle ja kahden käden rupesi hierustelemaan jalkojaan ja nurpeamielisesti virkkoi:
»Aivan ovat ihan turtana nuo jalat. Ei tiedä ei omaksi ihokseen.
Myötäänsä märissä kengissä päiväkaudet kolottaa kuin koiran kulkussa.»
Katsahti taakseen ja lisäsi herttaisesti:
»Manti hyvä, tuoppa tuo jakkara tuolta akkunan luota tänne jalkaini alle, että lämmitän tuossa uunin paisteessa noita jalkojani, että pääsisivät vähänkään vertymään.»
Manti hyppäsi seisalleen, kiimasi jakkaran luo, tarttui syliksi jakkaraan ja kantaa ketuutti sen uunin eteen äidin viereen.
Äiti otti kohennusraudan, työnteli sillä lämmitystä uunin perään päin ja ylenkatseellisesti virkkoi:
»Kylläpä nuokin osaavat palaa vaivan nähneen mieltä myöten. Vihasen rupeaman ovat olleet hommassa eivätkä vielä ole kaikki kelpokuvalla syttyneetkään. Suhisevat vaan kuin mato mättäässä.»
Mantin kasvot ihastuivat, kun sai tilaa jotakin sanoa äitille.
Voittomielisen näköisenä katseli äitiin ja uuniin ja hyvillään kertoi:
»Se teidän ilta-asioilla oloaikananne sammui kahteen kertaan, vaan me keräsimme päreen tikkuja, lastuja, tuohen palasia ja minkä mitäkin hitusia, sorhasimme niitä sinne halkojen väliin ja rupesimme joukollaan puhua töhöttämään, niin siitä aina syttyi ja rupesi palaa kituroimaan.»
Äiti ei jatkanut puhetta, siirti jakkaran uunin kielen alle, nosti siihen märkyydestä ja vilusta turvottuneet, hohtavasti punottavat jalkansa, rupesi niitä kahden käden hieroa nujuuttamaan, että pääsivät kuontumaan oikealle tajulleen.