Jukkekin heittäytyi äänettömäksi ja ajatteli:
»Lieneekö siitä Antti noin vähäpuheisella tuulella, kun hän istuu tällä puolen reessä, vaan kun lienee siitä, niin olkoon. Mistä tietää, entäpä Jokelan kyläläisiä sattuu vielä vastaan tulemaan; kaupungissahan heilläkin on asioita. Silloin olisi vahinko, jos tukkilainen istuisi minun oikeallani.»
Juken mieli tuli kuitenkin levottomaksi, kun ei päässyt pitempään puheen alkuun ja koetti mielessään etsiä, mitä hän alottaisi, johon Antti tarttuisi ja joka olisi asiallista, sillä isäntämiehelle ei sovi aivan lapselliset eikä poikamaiset tuumat. Mutta siinä sitä kului aikaa. Äänettöminä vaan istuivat matkalaiset reessä pitkällä tiellään, mutta reki vieri tie lyheni. Metsäisiä kankaita, vaivaiskoivuisia suonsalmia, luoppokuusisia korpinotkoja, mutkaisia purojentökröjä, viitaisia lehtoja sammaleisine rinteineen jäi jälelle. Muuta ääntä kuin jalaksien täristävä kolina ja hevosen jalkain voimakas kopina routaiselta vähälumiselta tieltä ei matkueesta kuulunut.
Antin mieli palasi muistelemaan kesäistä luontoa pohjolassa ja mielessään katseli niitä pohjolan lumihuippuisia tuntureita yösydämmen auringon ruusuvalossa, lummerantaisia kirkkaita lampia ja jokia, joihin kuvastuu nuo hurmaavat vuoret, joissa verraton jylhyys ja ääretön kauneus sulavat yhdeksi ihanteeksi. Noita muistellessaan tuli Antti hieman haaveilijaksikin. Hänen kasvonsa loisti ihastuksesta ja silmissä näkyi syvä mieltymys.
Näissä ihanissa unelmissaan viipyi Antti.
Mutta viitaisen lehdon helmasta kohosi tie korkealle vähämetsäiselle selänteelle. Silmiin astui kaukana sinisenä öllöttävä korkea Koljon vuori. Ja samalla kohdalla vähän matalampi Perttulan vaaran juontea selänne, jonka korkeimmalta harjalta valjua taivasta vasten pikkuisena piikkinä häämötti Tannilan ryhevä kuusi.
Sydän hyppäsi Antin povessa. Yli ruumiin hulmahti lämmin virta ja ihastuksissaan huudahti:
»Tannilan kuusi tänne jo näkyy… Tikottaa kuin sormi vaaran laessa.»
Jukke syrjäsilmällä katsahti Anttiin ja itsekseen hykähti:
»No tukkilaisella ovat omat ihanteensakin. Ikäänkuin ei tuommoista kuusta olisi muualla kuin tuo Tannilan kuusi.» Eikä tarttunut siihen Antin ihastukseen sanallakaan.