»Tallassasi olkoon», vastasi Jukke ylpeällä painolla ja jatkoi: »Koska olet niin ylpeä, niin pannaan käytäntöön se isävainaan päätös, että Hanna jääköön osattomaksi.»
»Se on pieni asia. En minä ole Hannaa perinnön tähden ottanutkaan, vaan sitä paitse se ukko-vainaan uhkaus ei ole mikään päätös. Ei ne kaikki ole päätöksiä mitä vihapäissään sattuu sanomaan. Eikä se kannata puhua ollenkaan.»
Jukke, huomatessaan Antin mielen, heittäytyi äänettömäksi, pelkäsi että Antti ehkä vihastuisi, jos hän vielä jatkaisi, ja päätti koettaa Hannan kautta päästä vielä siihen asiaan käsiksi.
Antti tahtoi vierottaa luotaan ne ajatukset, mitkä syntyivät Juken puheen johdosta, ja palata takasin siihen äsköiseen ihanaan kuvitelmaan kotiinpääsyhetkestä, mutta ne Juken esittämät asianhaarat kangertivat mielessä niin kummallisesti, ettei hän niistä päässyt erilleen niinkuin luuli.
»Onko Jukke mieleltään nyt kokonaan muuttunut, kun näkee että minäkin olen mies, joka pystyn joukkoani hoitamaan ja työntymään omin neuvoini elämälle? Vai onko todellakin kotiväellä semmoinen ahdinko, etteivät tule aikaan Tannilassa, ja säälistä olisi rakastunut minun perheeseeni? Vai onko tuossa pelko siitä että minä rupeaisin riitelemään Hannalle perintöä nyt, kun on ukko kuollut ja itsekin tietävät, että se ukko-vainaan uhkaus ei ole mikään päätös, ja tuolla tavalla toivotaan pääsevänsä helpommalla? Vai ovatko tulleet käsittämään että Hannan laista emäntää tarvitaan talossa? Vai oliko tuo puhe vaan paljasta sitä, että harkitaan minun mieltäni, miten minä kiehun sen Hannan perinnön perässä?» ajatteli Antti pitkistään. Mutta viimein taas palasi ajatukset kotikunnahille, ja niille kultaisten toiveitten rikkaille vuorille eksyivät kokonaan siksi, kunnes matkakin loppui.
VIII.
Antin tulijaiset.
Ilta oli jo myöhä. Tannilan vanhassa tuvassa palaa loihotti puhtaaksi nuohottu kattolamppu, joka valaisi koko huonetta, mutta sitä paitsi pöydällä paloi kaksi kyntteliä, jotka valaisivat pöytää, jossa oikein istuvillaan juotiin isän tuliaisteetä. Antti, Hanna ja Jukke ne istuivat kolmikynnessä pöydän ympärillä ja ristiin haastelivat iloisesti. Oli Antillakin kieli nyt löytynyt, vaikka sitä Jukke ei matkalla saanut käytäntöön. Mutta nyt Antti eillimmäisenä kertoili matkansa vaiheita melkein pikkuseikkoineenkin. Hanna myöskin vuorostaan kertoi kotiseikoista hauskimpia osia: ikävät puolet saivat nyt jäädä toistaiseksi.
Puhelivat pitkän hetken, huolimatta kuluiko yötä paljon tai vähän. Lapsetkin unohtivat iltaunensa, kirkkain silmin vaan silmäilivät isää, natustelivat isän antamia tuliaisnamusia ja seisoskelivat pöytää vasten isän ja äidin vaiheilla. Ja somalta ja mukavalta tuntui, kun isä oli kotona. Antistakin tuntui lystille ja lämpimälle kotona olo.
Viimein kohosi Hanna pöydästä, alkoi tyhjentää pöytää teen juontiastioista ja ystävällisesti muistutti: