»Eipä arvaa isä, että meillä kotimiehillä odottaa valmis lintukeitto isää.»
»No aivanko todella?» kysyi ihastuen Antti.
»No vielä paremmalla kuin todella. Tässä viikolla Aholan Maija toi kaksi lintua, niin säästin ne isän tulemaan, kun tiesin, että lintukeitto on isän lempiruoka.»
»Siinäpä teit paremmin kuin hyvästi», lisäsi Antti hyvissään. »Laitappa todellakin iltasta, kyllä se nyt kotiruoka maistaakin. Mutta minä käyn ruuan laitanta-aikana oriin illastamassa.» Otti naulasta matkaturkkinsa, pujotti sen päälleen, matkalakkinsa pisti päähänsä, pisti lyhtyyn tulen ja lähti raikkaasti kävellä rapsimaan ulos. Pitkävartiset saappaat olivat vielä matkajäleltään suorana jaloissa, varsien suut kahta puolta kiinnitetyt valkeilla napeilla tumman harmaisiin kangashousuihin, joten valkeat napit vilkkasivat kävellessä saappaitten varsien suista.
Hanna rupesi kapperehtamaan ruuan laittamispuuhassa. Mutta Jukke syöksähti Hannan kimppuun, seisotti hänen lattialle ja kiireesti alkoi kuiskutella:
»Antilta on saatavat ne rahat pois aivan ensi tilassa. Ei hänessä ole niitten haltiaa. Ei se ole mies, joka kalun saa, vaan se joka kalun katsoo, sanotaan, ja tosi onkin. Tänä aamuna kun tapasin Suvannon kaupungissa, niin oli rinkelinkauppiaalta rinkeliä ostamassa ja niitä jakoi kelle sattui, yksin kerjäläisillekin. Ja kestikievarissahan sitä oikein oltiin majallakin kuin suuret herrat. Minun piti herralle tuoda sitten hevonen valmiiksi kartanolle, johon saatettiin herra sitten tamineineen. Ja se saattajaneiti, joka toi sen kapineita, se kun nauratteli ja oli hyvissään ja kutsui vastakin käymään. Siinä pidetään niitä aivan varsinaisina, että herrat paremmin tulisivat taloon juomaan ja tuhlaamaan rahojaan… Arvelin antaa hänelle potkun, vaan heitin kuitenkin sillä kerralla semmoisekseen.»
Hannan kasvot kuohahtivat punaiseksi. Leimautti kysyvän katseen Jukkeen ja kuiskaten kysyi:
»Oliko se Antti humalassa, vai miten se niin?»
»No ymmärräthän sinä nyt sen verran… Selväkö se on, joka sillä tavalla meinaa, ja selväkö sinne menee?» kuiskasi Jukke tosissaan, nyökäytti päätään, silmät välähti hätäisesti ja lisäsi: »No, elä suinkaan sano, että minä olen puhunut. Muista se, että elä sano minun puhumakseni.»
Hanna pyörähti ruuan laittamiseen. Poistaakseen itsestään sitä tietoa ajatteli: »On se Jukke toisinaan liian tarkkasilmäinen. Ei se nyt tuokaan asia toki niin liene kuin hän on huomannut. Ja oli miten oli, oma asiansahan se on.»