Jukke jäi tupaan kädet taskuissaan kävelemään edestakasin lattialla ja hautoi hyvää ajatusta povessaan. Hyväntuulen näköisenä kävellä törkkäili lattialla, ottipa sikaarin taskustaan, sytytti sen ja veteli siitä, kupristeli mustia kulmiaan ja paksuja hieman vinoja silmäluomiaan ja mukavasti pihautteli sinertävää savua paksujen huuliensa raosta.
Hannan iltasruuat olivat jo pöydällä, kun Antti tuli tallista, puhaista tupsautti lyhtynsä kynttelin sammuksiin ja lyhdyn pisti naulaan. Ja kun ei ollut muutakaan sen mieleisempää puheen aluksi, niin alotti ruunikosta.
»Hyvästi se on äiti oriin hoitanut, kyllä se nyt jaksaa pompotella. Mutta ei se näy minua enää tuntevan, katsella nurjautteli, kuten ainakin tuntematonta. Mutta kyllä se siitä tutustuu, kunhan muutamia päiviä ollaan yksissä.»
»Kyllä se on Pokke ensimmäiseksi mielessä aamusella kun nousee ja iltasella viimeiseksi minä sen illastan. Ja hyvissä väleissä me olemmekin Poken kanssa. Koreasti se katselee aina, kun minä menen talliin. Minä kun en milloinkaan mene talliin niin tyhjänä, ettei olisi jotakin niepseämpää makupalaista suuhun pistettäväksi. Milloin leipäpala, milloin sokerimuru. Ja milloin minä vaan oven aukasen, niin paikalla se kääntyy katsomaan. Silmät loistavat ja huulet höpäjävät, että mitä sinä nyt annat. Ja kartanolta kun kuulee minun ääneni, niin jo alkaa jalkojaan kopistella, että täällä sitä on hänkin», puheli Hanna naurusissaan, kun kuuli Pokkea kiitettävän.
Antti heitti turkin päältään, ripusti sen naulaan ja mielissään lämpimästi katseli perhettään ja kun näki perheensä ystävälliset kasvot vastassaan, niin unohti kokonaan ruunikon asiat ja lausui:
»Nyt sitä ollaan kotona… Tuntuupa siltä kuin jommoisenkin taakan olisi hartioiltaan pudottanut… Vasta omiensa luona on ihminen kotonaan. Maailmalla, jos siellä on kuinkakin hyväin ystäväin keskellä, niin samassa saa muistaa olevansa viekastenkin keskellä. Kodin rauha on niin kaukana kuin kotikin…»
Hannan leppoisille kasvoille vierähti kirkas kyynel ja lämpimästi kysyi:
»Ethän lähde isä enää?»
Antti ei vastannut mitään, näki että ruoka oli pöydällä, niin istui pöydän taakse ja kehotti Jukkeakin tulemaan pöytään.
Jukke istui lavitsalle vastapäätä Anttia. Mutta isän viereen riensi
Matti ja toiselle puolen Kaisu. Manti jäi Matin ja äidin väliin.
Lämpimästi katsahteli niitä isä ja täytti niitten kädet ruualla, sitten
vasta rupesi itse syömään ja selittämättömän somalle tuntui olo.