Mutta Hanna toi isälle uudet, puhtaat sukat ja kengät, jotka oli jo aamulla noustuaan voidellut, istahti hänkin sängyn laidalle, puristi isän käden toiseen käteensä ja sulautuneena hänkin katseli niitä iloisina piehtaroipia, isän antamia namusia nakertelevia, hyöteäverisiä lapsia.
Antti tunsi olevansa nyt täydellisesti kotona…
Äidin käsi isän käteen puristui lujempaan ja herttaisemmin. »Ethän lähde isä enää… Ethän raski heittää tuota pikkuista pulmusparvea tänne ikävöimään… Ei kellään ole niin hyvä olla kotona kuin meillä on… Ethän lähde?»
Antin oli vaikea vastata, mutta ei kuitenkaan voinut nyt olla vastaamatta, kun illalla oli jo samanlaisen kysymyksen antanut mennä ohi. Oli pitkän aikaa ääneti, mutta viimein puristi vaimonsa kättä ja päättävästi lausui:
»Olen liian nuori vielä jäämään kotiin. Sananlasku sanoo: Laaja on urohon tarha. Meillä nuorina, voimakkaina ollessa ei ole ainoastaan hoidettava tämä pieni koti, meitä isänmaa kaipaa enemmän… Sitten kun tulen vanhaksi, vapisevaksi, sitten vasta saatte kotiin viimeisiksi päivikseni.»
Hanna sekoitti vastaukseensa hieman leikkiä ja iloisemmasti jatkoi:
»Hym, kuka sinua sitten vanhana viitsii nähdä kotona?»
»Minusta ei ole mikään niin kaunis kuin vanha ihminen, jos se on leimattu hyvyyden sinetillä. Eikä mikään niin ruma kuin vanha ihminen, joka kantaa häijyyden todistusta», virkkoi Antti tyynesti.
Hanna ei jatkanut puhetta, syventyi vaan ajattelemaan mitä mahtoi Antti tarkoittaa sillä puheella isänmaasta, eikö kotona oleminen ole samalla isänmaan palvelusta, kun siinä kaikin puolin on kelvollinen yhteiskunnan jäsen. Vai onko silläkin tukkityöllä joku isänmaallinenkin merkitys, eikä muistanut mitä Antti tuonoisessa kirjeessään oli maininnut siitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kehotuksesta ja pyynnöstä.
Tuo isän puhe kotoa poislähdöstä ja äidin totisuus vaikutti lapsiinkin, että jokahisen kasvot kävivät totisiksi. Mantilla meni sormi suuhun, siirtyi isän luokse sängyn viereen seisomaan ja nurpeasti kysyi: