»Mihin se nyt isä lähtee?»
Antti taputti Mantia poskelle ja naurusuin lupasi:
»En minä nyt heti lähde mihinkään, hyvä Manti, ole huoletta.»
Manti ei uskonut isän sanaa, luuli vaan häntä hyvittävän, yhä hieroi sormeaan suussaan ja yhä raskaampimielisesti lisäsi:
»Läbdettepähän.»
Isä silitti Mantin päätä ja lämpimästi lisäsi:
»En todellakaan minä nyt heti lähde mihinkään. Olen nyt monta viikkoa kotona, levähdän teidän luonanne, hyvät lapset. Ja sitten kuin tulee kova talvi, kylmää kaikki nuo järvet paksuun jäähän ja viitoitetaan tiet, ettei eksy, ja tulee paljon lunta, että saattaa suksilla hiihdellä, niin sitten vasta lähden… Ja sitten kevään kauniina päivänä tulen teitä perhosia taas katsomaan. Ja sitten meillä on taas yhtä lysti kuin nytkin.»
Nyt Manti uskoi, kasvoihin palasi iloinen loiste ja hypähtäen kiepahti äidin viereen sängyn laidalle istumaan ja halaili äitiä iloissaan, vaikka ei tiennyt syytä minkä tähden hän halaili. Sisällinen mieli se vaan sillä tavalla tunkeutui ulos.
Jukke ei sekautunut sanallakaan perheen puheisiin, veteli sikaariaan, kävellä törkkäili lattialla edestakasin, silloin tällöin heitti vaan nurkkasilmäyksen sinne sängyn puolelle ja ajatteli:
»On hupsun kummaa tuommoinen lekerrys.»