Mielessään hykähteli aina väliin: »Tukkilaisen isänmaa, hym, tukkilaisen isänmaa, missähän se on… Pajupensaan takanako joen rannalla nukkuessa laukkureppu pään alla, kun nälkä suolissa huutaa… Vaiko lautalla vorokkia kiertäessä, kun etuvartiosta on kuulunut huuto huikea että ankkurin vei. Vai laukeavalla ruuhkallako, jossa joutuu rälliä polkemaan tukkien päällä ja kilistelemään silmiään, että joko pitää lähteä ahventen puolelta pölkkyä katsomaan vai vieläkö on toivoa ihmisten ilmoista. Hym. Tukkilaisen isänmaa… Kaikkia sitä kuulee… Ja toinen viisas uskoo sitten minkä tuo Hanna … kyllä minä vielä selitän sille, missä se on tukkilaisen isänmaa. Hym. Tukkilaisen isänmaa… Vie koirille semmoinen valtakunta».
Viimein alkoi kuitenkin tuntua pitkältä se yksinään oleminen. Ja kun ei siitään kukaan hänestä perustanut, niin rupesi näyttämään, että hän on liiaksi koko talossa. Niin sanan puhumatta astuskeli ulos ja lähti kävelemään kotiinsa. Ja sillä matkalla haihtui mielestä se kumma tukkilaisen isänmaasta. Vaan samassa selvisi kuin päivä se yhdeksi taloksi rupeus. Että kun se nyt alkaa höperöidä kesänsä talvensa maailmalla, niin mikä sen talon pidosta tulee. Mutta sama sille, missä hän on milloinkin, kunhan vaan rahaa tuopi. Antaa sitten miehen palvella isänmaata, vaikka pakran varrella tai tarpomalla jokirämeitä… No, niin se on kuitenkin, että minun se on ruunikko. Tottapahan arpa sanoi. Ja se on kuin sanottu, että Siirin kanssa kyllä sovitaan. Ja siellä markkinoilla, siellä syntyy kestit. Silloin ei ole paljas siipi ja haarikka pöydällä… Onni se on ihmisen purje. Sen alla sitä ei tule ikävä elämän laivalla viilettäessä. Vaan ne ovat yhdet, jotka sen saavat mastoonsa. Onni, se ei nouse joka miehen mastoon. Se on sananlaskukin, että onni yksillä, kesä kaikilla, Jumala jokaisella. Ja tosi se onkin, ajatteli mielessään Jukke ja muhkeilla mielin likeni kotiaan.
Hanna kun näki, että Jukke meni pois, niin jatkoi äsköistä puhettaan:
»Onko se todellakin totta, että jo talven aikana lähdet pois kotoa?»
»Kyllä se on totta, että tästä kelin tultua lähden matkoille. Täytyy lähteä, ei auta», vastasi Antti vakavasti.
»Mistä se on tullut senlainen määräys?» kysyi Hanna hieman oudoksuen.
»Ei tuota virallista määräystä ole tullut mistään, vaan muuten se on niin, että kyllä sitä täytyy lähteä. Annappas kun näytän tuota Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjettä.»
Antti hyppäsi sängystä, kaivoi matkalaukustaan kirjeen ja virkeämielisenä istui Hannan viereen sänkyyn, aukoi kirjeen ja jatkoi:
»Se Suomen Kirjallisuuden Seuran johtokunta kirjoittaa tässä muun muuassa näin:
Koska kansamme muinaistarusto on epäilemättä vailla niitä syntysanoja, joilla Väinämöinen valmisti sotivenosensa, niin toivomme teistä löytävämme niitten sanojen etsijän ja löytäjän, joilla kansamme muinaisuuden satakaari valmistetaan.