Verrattomasta arvosta ovat kokoelmanne rakkaalle isänmaallemme kansamme muinaiskehdon tutkimisessa.
Sydämmestämme toivomme teille runsainta myötäkäymistä matkallenne.
Hyvin kunnioittaen
j. n. e.»
Hanna ei ymmärtänyt tuon kirjeen sisältöä. Ajatukset ihan seisoivat siihen ja mielestä tuntui somalta, mutta ei tiennyt, minkä tähden se niin somalta tuntui. Mielessä pyöri Väinämöisen sotivenonen, kansamme muinaisuus, muinaistarusto, Kirjallisuuden Seura, isänmaa ja kaikkea mitä vaan kirjeestä kuului. Mutta ei ollenkaan selvinnyt, mitä ne mikin merkitsivät, tuntui se aivan mahdottomalta tullakaan sitä ymmärtämään, vaikka kuinka koettaisi. Mutta somalta se vaan tuntui ja mieleen vakautui se ajatus, että on kai se nyt paljoakin arvokkaampaa tointa kuin tukkilaisen virka ja eihän aina tarvitse nimittää tukkilaiseksi. Ja saattaahan vielä olla niin, että siitä hyvinkin suuri virka paisuu, kun jaksaa retkeillä. Silloinpa veli-Jukkekin näkisi, että on ne ihmisiä tukkilaisetkin. Ja yhä paremmaksi kuontui mieli ajatellessa, kuin Antti pääsee toisenlaiseen toimialaan, ettei aina tarvitse olla tukkilaisena.
Nyt ei enää Hanna kieltänyt Anttia lähtemästä, mutta kääntyi häneen ja alkoi vaikeroida:
»Mutta minä en jaksa hoitaa tätä taloa. Saat myödä tai antaa arennille tämän talon… Minä menisin Vaaralaan kotiini. Nyt kun isä on kuollut, niin siihen on jäänyt maatilkku minullekin… Se isävainaan uhkaus, että hän minut tekisi perinnöttömäksi, oli vaan turhanpäiväistä uhkausta. Se on kuolintaudissaan sanonut, että pitää antaa osansa Hannallekin, ja nämä velimiehet eivät tunnu sitä kieltävänkään. Mutta Juken kanssa olemme hommanneet, että rupeaisimme yhdeksi taloksi. Nyt sinä panisit rahasi Vaaralan velkoihin ja kaikki talous tulisi yhteiseksi. Tätäkin maata, jos ei myötäisi, hoidettaisiin yhteisesti niin kauvan kuin sovittaisiin. Siinähän kasvaisivat lapsemme isommiksi. Ja kun ei alettaisi sopia, niin eroaisimme sitten tänne ja jakaisimme Vaaralasta minun osani syrjämaaksi tai möisimme velimiehille. Tai jos sopisimme yhdessä elämään ja kuolemaan, niin sehän olisi sen parempi. Rahvaan kattilahan se on aina rasvasempi… Niin olemme Juken kanssa tuumanneet… Ja hyvään tarpeeseen siihen nyt onkin minun menemiseni, kun ei ole emäntää talossa ollenkaan. Se Elsan huuringainen siinä nyt on, mutta kauvanko tuon aika tuossa kulunee. Ja kovin onkin mitätön kappale taloa hoitamaan… Niin silloin sinä saisit huoleti viipyä jos kuin kauvan poissa kotoa, kyllä ne kodit hoidettaisiin.»
Hannan esitys tuntui Antista oudolta. Oli kuin kylmää vettä olisi niskaan tiputtanut, niin pahaa vaikutti joka sana. Tuntui se uppoavan aivan ytimiin, että pani ihan värisemään eikä kyennyt puhumaan mitään vaimolleen vastaukseksi. Tuo asiallinen puoli tuntui aivan selvältä, hyvältä ja edulliselta, mutta se oudolta kaikuva puoli oli aivan selittämätöntä, mikä se oli joka sen teki niin syvästi vastenmieliseksi.
Ei sittenkään, vaikka Antti koetti oikein koettamalla ajatella, mitä sanoisi vaimolleen vastaukseksi, kun tämä sitä juuri odotti, voinut sanoa mihinkään päin. Mutta jotakin täytyi sanoa, sillä Hannan mieli olisi muuten tullut pahaksi. Pitkän aikaa allapäin ja kasvot jähmeänä mietittyään kääntyi hän vaimoonsa ja vakavasti alkoi:
»Jukke se on tainnut muuttaa karvansa aivan toisenlaiseksi kuin ennen, kun se nyt niin kohteliaana köpelehtää ja tuli minua hakemaankin Suvannolta. Ennenhän tuo on ollut niin ylpeä, ettei minun aikanani ole usein käynyt talossakaan.»