»Kyllä se Jukke nyt sinusta pitää», virkkoi Hanna. »Se kun näkee, että sinäkin olet mies ja elätät joukkoasi, niin täytyyhän sitä hänenkin tulla ymmärtämään. Ja kun näkee, että sinusta muutkin pitävät, niin siitähän sitä hänkin saattaa pitää. Eipähän se niin tyhmä mies liene, ettei saata muuttaa karvaansa, kun näkee, että on muutettava.»
»No eiköön se ala emäntää hommata?» kysyi Antti. »Siinä kait tuo nyt olisi emännän tila.»
Hanna punalti päätään ja ajatus alta vastasi:
»Ei. Siitä ei ole kuulunut mitään. Ja kyllä se itsekin sanoisi minulle, jos hänellä olisi mitään sellaista ajatusta. Eikähän se minua siihen emännäksi niin hartaasti hommaisi, jos sillä olisi itsellään eukon ottopuuhat. Luulen, että se ajattelee poikamiehen elämää kaikista selvimmäksi, kun sillä on jo paras lapsen huimuus mennyt ohi. Ja mikä on sen parempi kuin olla yksinään.»
Antti taas ajatteli, miten hän jatkaisi puhetta, ettei tarvitsisi puhua siitä yhdeksi taloksi rupeuksesta, vaan pää kun tuntui niin paksulta ja ajatus jäykältä, että puhuminen mitään tuntui käyvän mahdottomaksi, niin teki pienen tekosyyn päästäkseen toistaiseksi erilleen ja aikoi lähteä oritta katsomaan ja raitistelemaan ulkoilmassa. Mutta ensin hän tapansa mukaan tahtoi pestä kasvonsa ja karistella unen töhmeet itsestään.
Hanna joudutti Antille pesuvettä ja siirtyi taas askareilleen karjansa hoitoon.
Antti pesi kasvonsa, kampasi päänsä, pani pienen matkaturkkinsa päälleen ja alkoi lähteä ulos.
Mutta lasten silmät tulivat hätäisiksi ja surumielisinä kaikki yhdestä suusta kysyivät:
»Mihin se isä menee? Ettehän mene pois?»
»En, en, hyvät lapsikullat, mene kauvas. Käyn vaan oritta katsomassa ja tulen heti takasin», virkkoi isä ja katsoi lämpimästi lapsiin.