»Hyi… Minä en usko semmoista Antista… En usko, en vaikka.»
»Usko eli elä, se on vallassasi. Vaan minä uskon ja sen tähden käypikin minuun niin pahasti kun se sitten joukolleen näyttäytyy niin hyvänä», kertoili Jukke tosissaan.
Hanna inholla puistalti päätään ja kylmästi lisäsi:
»Hyi… En minä viitsi kuunnella koko puhetta. Hyi… Mikä sinun nyt pani puhumaan Antista sellaista?»
Jukke rykäsi ja jatkoi:
»Eipähän erityisesti mikään ole pannut puhumaan. Vähä kai siitä minulle on saapaa tai lähtevää, kun ei sinua liikuttane. Sanoinpahan vaan sen tähden, kun näyttää tuo elämä niin liposalta, että jos sinä siihen humallut, ettet raskisikaan lähteä Tannilasta pois eikä tulisi siitä meidän yhdeksi taloksi rupeuksesta mitään, ennenkun se kerkiää rahansa hurvitella.»
Hannan silmät tulistuivat, kasvot kuohahtivat ja vihaisesti lisäsi:
»Huih… Sentähdenkö sinä sitä olet ruvennut puhumaan, että minä paremmin taipuisin sinun kauppoihisi yhdeksi taloksi rupeamiseen… Päinvastoin toki vaikuttaa se puheesi minuun… Olisinko hullu, kun laittaisin Antin teidän halveksittavaksenne ja joka päivä osotettavaksenne sellaiseksi. Jumala varjelkoon toki. Meillä on koti tässä, pitäkää kotinne ja sillä hyvä.»
Jukke murnisteli muotoaan, punalti päätään, rykäsi ja tekeytyi asialliseksi:
»En minä sitä luullut, että se sinuun niin koskee. Olisinhan minä tuon nytkin niinkuin ennenkin voinut olla sanomatta, jos tuoksi olisin tiennyt. Ja ensi kertahan tuo vasta olikin, se kuin illalla ja nyt sanoin, ja saattaahan tuo olla viimeinenkin, kun se sinuun niin pahaa tekee… Ja kukapa Anttia muuten miehenä sen vian vuoksi halveksii? Kyllä Antti siltä miehenä menee. Kyllä minä pidän Antista. Jos minä en Antista pitäisi enempi kuin tavallisesta tukkilaisesta, niin olisinko minä lähtenyt sitä hakemaan Suvannoltakin ja mitäpä hänessä onkaan moittimista, mieshän se on kuin mies. Ja kyllä me sovitaan Antin kanssa.»